Caroline Munro
Espoo Ciné 2008
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Dokumentteja

Running with Arnold (2006)

Kehonrakentajasta elokuvatähdeksi ja sittemmin Kalifornian kuvernööriksi seikkailleen Arnold Schwarzeneggerin elämästä saisi vaiherikkaan dokumentin, joka voisi kertoa paljon kunnianhimosta, viihdemaailmasta, politiikasta sekä Amerikasta. Dan Coxin kasaama asenteellinen ADHD-pikajuoksu läpi Arnoldin vaiheiden on kuitenkin kaukana siitä. Cox tarjoilee sillisaalatiksi leikattuja väläyksiä kohteensa elämän varrelta ennen kuin keskittyy tämän poliittiseen vaiheeseen. Alec Baldwin korisee ivallista ja alentuvaa kertojanääntä, syitä ja seurauksia yksinkertaistetaan ja Coxin pyrkimys tehdä michaelmooremaista subjektiivista ivaa (näyttäytymättä kuitenkaan kameran edessä) hajoaa omaan ärsyttävään typeryyteensä. Arvoton dokumentti onnistuu kuitenkin paikoitellen viihdyttämään, koska Schwarzenegger on niin pöyristyttävän mukaansa tempaava hahmo. Parasta antia ovatkin kuvernaattorin lausahdukset vuosien varrelta.

*----

Suddenly, Last Winter (Improvvisamente l'inverno scorso, 2008)

Suomessa on puhuttu homojen ja lesbojen adoptio-oikeuksista, mutta Italiassa asiat laahaavat tästäkin perusoikeudesta huomattavasti kauempana. Mies- tai naisparit eivät omaa samoja parisuhdeoikeuksia kuin heterotapaukset, eli eivät välttämättä saa jäädä samaan asuntoon partnerin kuollessa tai päättää tämän sairaalahoidosta (tai edes tavata potilasta) esim. kooman sattuessa. Lapsen tuomista perheeseen katsotaan vielä karsaammin. DICO-laiksi nimetty pykälärypäs toisi tilanteeseen osittaista helpotusta, mutta maan lainsäädäntö matelee.

Journalistipariskunta Gustav Hofer ja Luca Ragazzi saavat hölmöilystä tarpeekseen ja lähtevät tekemään dokumenttia, joissa kyselevät kadulla ja parlamentissa ihmisten mielipiteitä ja ratkaisuja ongelmaan. Vastaukset koostuvat pääosin perhearvojen toitottamisesta, hämmentyneistä katseista ja avoimesta aggressiosta. Homoseksuaalien oikeuksia eniten vastustavat eivät edes suostu puhumaan asiasta ja argumentit ovat "jos ne niin seuraavaksi pedofiilit ja eläimiin sekaantujat" -tasoa.

Dokumentti on viihdyttävä ja valaisee umpimielisyyttä sekä Italian outoja lakijärjestelmäkiemuroita, mutta myös auttamattoman ylipitkä ja muodoton. Tätä yritetään korvata kertojanäänellä, joka kommentoi tapahtumia huumorisävyyn sekä esittää kysymyksiä tulevasta, onnistuen lähinnä ärsyttämään.

**---

Where in the World Is Osama Bin Laden? (2008)

Morgan Spurlock pääsi pinnalle tekemällä dokumentin päätöksestään syödä pelkästään McDonald'sissa kuukauden ajan. Viihdyttävä Super Size Me (2004) ei ollut kuitenkaan pelkkää subjektiivista pilkkaa, vaan tarkasteli amerikkalaista roskaruokakulttuuria rankalla kädellä. Spurlock siirsi konseptin televisiosarjaksi, jossa ihmiset tutustuivat kuukauden ajan johonkin itselleen vieraaseen elämäntapaan.

Toinen elokuva ei perustu yhtä vahvaan rakenteeseen ja se näkyy. Koska 9/11-terrori-iskuista vastannutta Osama Bin Ladenia ei mikään taho onnistunut löytämään, lähti Spurlock kameran kanssa Lähi-itään miestä jäljittämään. Tarkoitus lienee ollut jälleen humoristisen lähestymistavan kautta selvittää laajempaa tilannetta ruohonjuurinäkökulmasta, mutta ongelma on, ettei Spurlockilla ole oikeastaan muuta sanottavaa kuin päätään pyöritellen hämmästellä miten monilankainen ongelmavyyhti koko sotku on ja tarjota ratkaisuksi maalaisjärkistä harkintakykyä ja suvaitsevaisuutta.

Yritys tuoda oma elämä osaksi elokuvaa on kaksipiippuinen: katsoja pääsee samaistumaan, mutta kaikki myös henkilöityy kameran edessä nähtävään ihmiseen. Tällä kertaa väärällä tapaa. Spurlock esittelee aluksi aiemmasta tuotannostaan tutun vaimonsa - joka on nyt raskaana - ja ilmoittaa kimmokkeeksi koko projektille tehdä maailmasta turvallisempi paikka jälkikasvulleen. Ratkaisu on paitsi päälle liimattu, myös sympatiaa kalasteleva ja ärsyttävä. Vähän väliä pitkin elokuvaa leikataan Spurlockin vaimoon ja sitten Spurlock voivottelee toisella puolella maailmaa, miten hän nyt missaa kaikki nämä raskausajan ihmehetket. Miehen itselleen keinotekoisesti luoma dilemma ei vakuuta, koska toisin kuin Super Size Messä, se on täysin vailla kontekstia.

**---

Katastrofin aineksia (2008)

Myös kotimaisessa tapauksessa dokumentin tekijä tuo itsensä ja perheensä kameran eteen ja luo heille keinotekoisen dilemman. John Websterin tapauksessa se kuitenkin toimii, koska hän pystyy valottamaan laajempia asiayhteyksiä henkilökohtaisen kokeilunsa kautta.

Kasvihuoneilmiöstä huolestunut Webster päättää hiilidioksidipäästöjä vähentääkseen elää ilman öljyä ja sen johdannaisia, kuten muovia, vuoden verran. Perhe ei liiemmin innostu päätöksestä, mutta menee mukaan. Auto ja moottorivene on hylättävä, samoin kaikki muoviin pakattu ruoasta hammastahnaan. Kävely, pyöräily ja pesutuotteiden itse valmistaminen vievät enemmän aikaa ja aiheuttavat enemmän vaivaa, mutta samalla syntyy myös enemmän yhteistä aikaa ja jatkuva kiireen tuntu häviää. Pitkin vuotta Webster itse muuttuu vain fanaattisemmaksi, kun taas vaimo painottaa suhteellisuudentajua ja rakastavasti hymyillen vittuilee miehensä päähänpistolle. Lapset hämmästelevät tilannetta omasta näkökulmastaan ja tuovat paljon pientä absurdia huumoria kokonaisuuteen.

Jo Pölynimurikauppiailla (1993) vakuuttaneen Websterin edellinen pitkä dokumentti Sen edestään löytää (2004) ei hienoista hetkistä huolimatta pysynyt koossa, mutta Katastrofin aineksia on hieno yhdistelmä henkilökohtaista ja globaalia. Keskivaiheen lievästä tyhjäkäynnistä huolimatta Katastrofin aineksia paitsi viihdyttää rennolla otteellaan, myös hivuttaa uutta näkökulmaa katsojan päähän - kuin vaivihkaa siitä huolimatta että aiheesta puhutaan koko ajan.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5