Caroline Munro
Espoo Ciné 2008
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Uutta Tanskasta

What No One Knows (Det som ingen ved, 2008)

Lars von Trierin vanavedessä seuranneen tanskalaisen elokuvan nousun mielenkiintoisimmat nimet ovat olleet Anders Thomas Jensen sekä Nicolas Winding Refn. Tomas Vinterberg aloitti hyvin mestarillisella Juhlilla (1998), muttei dogma-elokuvansa jälkeen ole saanut aikaan mitään kovin kiintoisaa. Kokeellisempaa saraa edustava Cristoffer Boe (Reconstruction, 2003, Allegro, 2005) ehti toistaa itseään jo toisella teoksellaan. Jensen lyö seuraavaksi hynttyyt yhteen von Trierin kanssa ja Refn jatkaa Pusher-trilogiansa viitoittamalla tiellä epäonnistuneen davidlyncheilyn Fear X (2003) kokeilun sijaan.

Monitoimimies Jensenin kirjoittamalla Dogma-elokuvallaan Mifune (1999) kansainvälistä huomiota kerännyt pitkän linjan tekijä Sören Kragh-Jacobsen taas testaa siipiään tällä kertaa hyvin amerikkalaisen lajityypin kautta. Vainoharhatrillerit, joissa viaton mies pakenee valvovaa isoveljeä ovat olleet osa Hollywoodia jo Hitchcockista lähtien. Viime vuosina alagenre on kääntynyt teknofetissiksi, joka varoittaa kontrolliyhteiskunnan vaaroista samalla palvoen sen välineitä.

Kragh-Jacobsen ei kikkaile filmityypeillä tai satelliittikuvilla, vaan tyytyy pyrkimään pieneen kerronnan tehostamiseen leikkaamalla silloin tällöin suttuiseen valvontakamerakuvaan päähenkilöistä. Valitettavasti pienimuotoisempi metodi ei toimi kuin alun perhekohtauksissa, joista käy ilmi ohjaaja-kirjoittajan olevan enemmän kotonaan ihmissuhteiden dynamiikan nyansseissa kuin valtiovallan mätää ahdistelua pakenevan miehen tuulimyllytaistelun tekemisessä jännittäväksi. Det som ingen vet toimii hyvänä näytekappaleena siitä, miksi toimintaohjaajien ei välttämättä kannattaisi vaivautua vakavasti otettavan draaman kanssa ja päinvastoin.

**---

The Substitute (Vikaren, 2007)

Raskassoutuisia elokuvia tehnyt tanskalaisohjaaja Ole Bornedal yllättää mustan huumorin terävöittämällä kepeällä scifi-nuorisokomedialla, joka nousi tämän vuoden Melies-sarjan voittajaksi. Elokuva kuulostaa potentiaaliselta katastrofilta: kuudesluokkalaiset saavat kovan palan purtavaksi kun heitä sadistisella riemulla solvaava uusi sijaisopettaja paljastuu pahoja suunnittelevaksi avaruusolennoksi. Päähenkilö Carl (luonteva Jonas Wandschneider) joutuu samalla toipumaan äitinsä kuolemasta, eikä yhtään auta että opuksen rakkaudesta universumin korkeimpana voimana kirjaillut isä (aiemmasta Melies-voittaja Adam's Applesista tuttu Ulrich Thomsen hitusen alikäytettynä) ihastuu ufo-opettajaan. Sitten lapset joutuvat taistelemaan, eikä opettajan hurmaamista vanhemmista ole apua.

Pöhköstä asetelmasta huolimatta komedia pysyy ohjaajan hyppysissä. Nuoret ovat hyviä rooleissaan, kuvakerronta tempaa mukaansa ja dialogi on taitavasti pelkistettyä ja nokkelaa. Monet tilanteet kasvavat onnistuneen absurdeiksi ja myös ohjaajana tunnettu Paprika Steen tekee hienon ylinäyttelemisen rajoilla tasapainottelevan roolin sijaisopettajana helvetistä, jatkuvasti melkein iskien katsojalle silmää. Vikaren ei kuitenkaan karkaa hölmöilyksi vaan pitää jalat tukevasti maassa kaiken ufoilun keskellä. Ei tässä elämää suurempiin fiiliksiin karata, mutta onnistuneita nuortenelokuvia tipahtelee melko harvoin mistään maasta, vielä vähemmän tieteissellaisia. Hieman miinusta tulee alun ja lopun seliselihöpötyksistä, joilla kaiketi tavoitellaan opettavaisen sadun tuntua.

***--

Cecilie (2007)

Tanskalainen kummituskauhuelokuva kuulostaa heti kiinnostavalta ja nimihirviöllä siunatun ohjaaja Hans Fabian Wullenweberin Cecilie alkaakin kutkuttavana mysteerinä. Visuaalisesti kaikki on myös kohdallaan, eikä näyttelijöissä ole mitään vikaa, päinvastoin. Puolen tunnin kohdalla vain tulee ikävä kyllä selväksi, ettei aineksia ole kuin sen mittaiseen lyhytelokuvaan ja kuviokin on tuhanteen kertaan nähty, jauhettu, syljetty ulos ja tallottu tuhannen muussiksi.

Sonja Richterin esittämä nimihenkilö on pikkukaupunkiin miehensä kanssa muuttava luokanopettaja, joka alkaa nähdä häiritseviä näkyjä kuolleista ihmisistä. Camilla-nimi toistuu näyissä ja ne tekevät elämän ohella työnteosta mahdotonta. Pian Cecilie joutuukin sairaalaan ja sitten pitää vakuuttaa lääkärille, ettei hän ole hullu vaan näyt tarkoittavat jotakin. Eipä aikaakaan kun lekuri on jo löytänyt 30 vuotta sitten sattuneen koulutyttö Camillan raiskausmurhan uutiset ja... kaikki varmaan jo tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu.

Klisebongareille voi mainita pari seikkaa: 1) ei, aviomies ei usko Cecilietä 2) kyllä, tämän takia käydään itkunsekaisia huutokeskusteluja 3) kyllä, murhaaja on juuri se jonka voisi olettaa ja 4) jep, parapsykologin luona käydään toteamassa Cecilien näyt ihan reinkarnaatioksi. Elokuvan kerronta on teknisesti melko pätevää, mutta ei muutamaa ilmeisen helppoa kauhushokkia lukuun ottamatta säväytä. Näkökulman löytämisen kanssa on yhtä lailla vaikeuksia. Cecilie ei nimittäin kerro hysteerisesti säntäilevästä päähenkilöstään oikeastaan mitään, eikä kuollut koulutyttökään nouse persoonallisuuden jalustalle. Jos kauhuelokuva ei pelota, saati sitten kerro mitään mistään, voiko sillä sanoa olevan oikeutus olemassaololleen? Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan kirkaise, pitäisikö jäädä kotiin?

**---

Just Like Home (Hjemve, 2007)

Dogma-komedia Italiaa aloittelijoille (2000) nosti Lone Scherfigin nimen tapetille. Brittinäyttelijöiden kansoittama ja Jensenin kanssa kirjoitettu Wilbur Wants to Kill Himself (2002) ei kuitenkaan hurmannut samalla lailla. Scherfigin uusin onkin paluu Tanskan maaperälle. Pikkukaupungin nukkavierun koomisten asukkaiden arjen absurdeja kommelluksia tarkasteleva lämminhenkinen Hjemve kartoittaa hyvin sen sulkeutuneen tunnelman, jossa kaikki tuntevat kaikki mutta eivät oikeastaan ketään kunnolla. Se onkin ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva ja tutut tanskalaiskasvot tekevät kaikki hyvää työtä.

"Juoni" pyörii yöllä kaupungin läpi alasti juosseen miehen henkilöllisyyden selvittämisen ja tapauksen herättämien ristiriitaisten reaktioiden setvimisen ympärillä, mutta Scherfigiä ja kanssakirjoittaja Niels Hausgaardia kiinnostavat selvästi enemmän ihmisten väliset pienet hetket. Tämä luo Hjemveen aitoa kosketuspintaa ja tuo mukaan monta pientä samaan aikaan humoristista sekä liikuttavaa hetkeä, mutta näyttäytyy myös rönsyilevänä muodottomuutena. Silti, tällaista elokuvaa Tanskassa osataan tehdä ja sitä katsoo aina mielellään.

***--

With Your Permission (Til døden os skiller, 2007)

Vikarenissa herkullisen roolityön tekevän Paprika Steenin toinen oma elokuva muistuttaa hyvin paljon Scherfigin Hjemveä hieman vinksahtaneiden hahmojen sanelemassa rönsyilevässä rakenteessa, joka ei aivan kanna loppuun saakka mutta pysyy tasaisen viihtyisänä. Käsikirjoituksesta vastaa jälleen moneen suuntaan venyvä Anders Thomas Jensen, jonka huumorintaju on astetta Scherfigiä mustempaa.

Parisuhdeväkivaltaa totutun näkökulman peilikuvasta kieron humoristisesti katsovan elokuvan päähenkilö on keski-ikää lähestyvä Jan (Lars Brygmann), joka vastaa kaupungin halkovan joen yli kulkevan lautan ravintolasta. Jatkuvasti silmä mustana tai ties mikä raaja paketissa töihin ilmestyvä Jan on absurdin pedantti säännöistä, erottaen työntekijöitä ja kutsuen poliisit asiakkaiden perään naurettavien "rikkeiden" perusteella. Ruhjeille Janilla on aina monimutkaisia selityksiä, mutta pomo epäilee Bente-vaimon (Sidse Babett Knudsen) hakkaavan miestään ja passittaa Janin terapiaan. Jan kuitenkin kävelee väärään huoneeseen ja sillä on odottamattomia seurauksia.

Jensen on kirjoittanut kaikista päähenkilöistä jollain tapaa säälittäviä, mahdollisuutensa hukanneita passiivisaggressiivisia neuroosikimppuja, joiden ahdinko nähdään aina huumorin kautta. Jan on kuitenkin pahin itsensä pettäjä ja Steen tekee hänen elämästään jatkuvan sarjan myötähäpeää herättäviä kohtauksia. Jan on samanlainen sekoitus ylpeyttä, epäpätevyyttä ja harhaluuloja kuin Robert DeNiro King of Comedyssa (1983) tai Ricky Gervais The Office -sarjassa. Näiden rinnalle Til døden os skiller ei kuitenkaan nouse vaan pysyy hauskan perusdraaman tasolla.

***--

Muuta

XXY (2007)

Ohjaaja-kirjoittaja Lucía Puenzon esikoiselokuva ravistelee sukupuoliroolikäsityksiä ennakkoluulottomalla otteella. 15-vuotias Alex (Ines Efron) on muuten tavallinen tuittupäinen teini, jolla on vaikeuksia aikuistumisen kanssa - hänellä vain sattuu olemaan sekä miehen että naisen sukupuolielimet. Isä ja äiti ovat syöttäneet naiseutta painottavia pillereitä "tytölleen", mutta ajan tikittäessä on jotain tehtävä. Sukulaispariskunnan mies on plastiikkakirurgi, joten heidät kutsutaan vierailemaan. Mukaan tulee Alexin ikäinen poika ja nuorten välillä herää kiinnostus. Samaan aikaan pienen rannikkokaupungin väki alkaa saada vihiä keskuudessaan elävästä "friikistä".

Tunnelmallinen alkutekstijakso vetää hyvin sisään elokuvaan, ja Puenzo pitää kerronnan harkitsevan verkkaisena. Parhaimmillaan XXY on aidonoloisissa kohtauksissa, joissa nuori pääpari tutustuu, sekä Alexin ystäviä kuvatessaan. Hämmentyneiden nuorten maailma tavoitetaan hienosti ja suorasukaisesti erityisesti yllättävässä seksikohtauksessa. Musiikkia on myös käytetty oivaltavasti muutamaan otteeseen ja vakuuttavan androgyyni Efron tekee hienon monisyisen roolin helposti kimpaantuvana ja ymmärrystä sekä hyväksyntää etsivänä Alexina.

Kokonaisuus ei kuitenkaan aivan nouse osiensa tasolle. Nuorten tarinasta vahvan tunnesiteen löytävä Puenzo omistaa liikaa aikaa vanhempien jahkailulle, mutta ei anna heille mitään omaa tarinaa, joka tarjoaisi hahmoille sijaa elokuvassa. Täten neuvottelut Alexin tulevaisuudesta ja yhteisön hyväksynnästä toimivat pelkkänä ulkoisena ekspositiona ja niistä jää ikävästi hieman luennoinnin maku. Tästä draamallisen näkökulman puutteesta huolimatta XXY on vahva ja omaperäinen debyytti, kaunis ja suorasukainen vinkkeli vaikeaan aiheeseen.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5