Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '08 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Death Note (2006)

Death Notesta löytyy jokaisen angstisen teinin unelmaskenaario: vihko, johon nimen kirjoittamalla ja kohteen kasvoja ajattelemalla voi tappaa tämän. Lakiopiskelija Lightin käsissä vihkosta tulee oman käden oikeuden väline hänen päättäessään teloittaa jokainen syytteistä vapautuva rikollinen - ilman varmuutta heidän syyllisyydestään. Poliisi kiinnostuu oudoista kuolemista ja kansan parissa taas saa alkunsa kiihkeä väittely salaperäisestä tappajasta ja hänen oikeutuksestaan. Death Note -kirja vain tuo mukanaan kuoleman jumala Ryukin, joka leijailee siipineen Lightin parissa päivät pitkät omenoita mussuttaen. Kukaan muu ei näe Ryukia, mutta Lightin jäljille sen sijaan pääsee salaperäinen superetsivä L ja kahden kyseenalaisen neron tahtojen kamppailu alkaa.

Mangaan perustuva Death Note on muodoltaan massiivisen rönsyilevä ja monimutkainen, mutta sisällöltään paperinohut. Lightista muodostuu pitkin elokuvaa totaalinen psykopaatti, mutta matka ei ole järin kiinnostava, koska se tapahtuu kohtausten välissä. Superetsivän tullessa kameran eteen jälkipuoliskolla meno piristyy, mutta parasta antia ovat monimutkaiset kuolemat, joita Light vihkollaan järjestää. Tietokoneella luotu kuoleman jumala näyttää kävelleen ulos Tekkenin välianimaatioista, mutta jäljen antaa helpommin anteeksi koska fotorealismi ei selvästi ole ollut edes tavoitteena. Juonen loputonta hyppelyä ja tarinan vähyyttä on vaikeampi paeta.

**½--

Three Monkeys (Üç maymun, 2008)

Three Monkeys on hallitun verkkaisesti etenevä, pingotettu draama ja mustassa kylpevä uusionoir, mutta ennen kaikkea se on ihan pirun raskas elokuva. Kohtaus kohtauksen jälkeen staattisissa kuvissa varjoista tuskin erottuvat näyttelijät istuvat painostavassa tunnelmassa kirjaimellisesti hikoillen, aina jonkin vaivaamana ja painostamana. Kohtausten edetessä usein jopa selviää painostuksen syy, mutta katsojan varpaillaan pitämiseen suunniteltu kerrontametodi tuntuu jatkuvan toiston vuoksi moneen otteeseen turruttavalta.

Lähtötilanne on kiinnostava: poliitikko ajaa miehen yli ja saa pitkäaikaisen kuskinsa menemään vankilaan puolestaan könttäsummaa vastaan. Vankeuden aikana miehen vaimo kuitenkin ihastuu poliitikkoon ja parikymppinen poika saa tietää siitä. Perheen menneisyyden haamut tulevat myös kummittelemaan ja hetken välähtävä onnellisuus hiipuu yhtä varmasti kuin aurinko laskee. Hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi, kaiken kattavan tunnelman vangeiksi. Lopussa koittaa eräänlainen vapautus, mutta lähinnä tuntee helpotusta voidessaan jättää teatterin ja elokuvan pimeyden taakseen.

**½--

The King of Ping Pong (Ping-pongkingen, 2008)

Jens Jonssonin äärityyliteltyyn valkoiseen lumimaisemaan sijoittuvan raskassoutuisen absurdin kasvutarinan päähenkilö on 16-vuotias punkero Rille (Jerry Johansson), joka pääsee pätemään ainoastaan pingispöydän äärellä nuorempia lapsia kerhohuoneella valvoessaan. Pikkuveli rassaa ja öljynporaushommia tekevä isä tulee käymään pari kertaa vuodessa aina uusi tyttöystävä kainalossaan. Äiti taas nyhvää urheiluliikkeen omistajan kanssa ja tyttöihinkin pitäisi tutustua, mikä taas on umpimielisen melankoliselle ja tylylle Rillelle melko ylivoimainen tehtävä.

Jonsson on tyylitellyt elokuvansa sisätilatkin kauttaaltaan niin hehkuvan valkoisiksi, että välillä odottaa kuulevansa HAL-tietokoneen äänen jonkun nurkan takaa. Verkkaisesti etenevän tragikomedian ulkoisen hallittu ote tuntuu aluksi vahvuudelta, mutta paljastuu lopulta savuverhoksi. The King of Ping Pong on viihdyttävä, mutta yhtä aikaa liian raskas ja ohut. Esiteltyjä tarina-aineksia ei käsitellä, kun taas toisille omistaan liikaa aikaa. Lopussa mopo karkaa kirjaimellisesti käsistä, mutta persoonallinen ote ja rooleihin sopivat näyttelijät kannattelevat kokonaisuutta.

***--

The Wackness (2008)

Käsi ylös kuka on nähnyt liikaa amerikkalaisia indie-leffoja, joissa ulkopuolinen nuori mies oppii nukkavieruilta mutta symppiksiltä kummajaisilta elämän askeleet pilveä poltellen. Ysäriepookki The Wackness tallaa juuri tätä polkua, mutta armeliaasti ei sentään akustisen kitarajohtoisen biisivalikoiman taustoittamana. Ajan räppiin keskittyvän soundtrackin ohella slasher-helmestä All the Boys Love Mandy Lane (2007) vastannut nouseva kyky Jonathan Levine pitää ohjat sujuvasti hyppysissään, vaikka venyttää itse kirjoittamansa tutun tarinan yli turvallisen venymispisteen.

90-luvun New Yorkissa pormestari Giuliani alkaa puhdistaa kaupunkia epätoivotuista elementeistä ja pilveä diilaava 17-vuotias Luke (Josh Peck) lukeutuu juuri siihen osioon. Pojalla on muutenkin kuviot hakusessa kun koulu ei kiinnosta, vanhemmat rahavaikeuksissa ja psykiatrikin (Ben Kingsley) ottaa palkkionsa pilvenä. Sitten hurmaava tyttö vetää jalat alta ja hetken elämä on ruusuilla tanssimista.

Levine tasapainottelee mukavasti kepeän ja vakavan sisällön välillä, eikä epäröi asettaa hahmojaan nolon paljastaviin, aidonoloisiin hetkiin, joista etenkin Luken neitsyyden menetys jää mieleen. Peck on pääosassa vakuuttavan jähmeä ja naiivin epätietoinen kaikesta oman kokemuspiirinsä ulkopuolisesta, mutta hetkittäin paistaa liiankin selvästi läpi, että tässä on kaikki paukut mitä löytyy. Kingsley sen sijaan irrottelee herkullisesti sekakäyttävänä keski-iän keskenkasvuisena. Levine irrottelee paikoin kerronnalla, väliin menestyksellä (valoina syttyvä jalkakäytävä), väliin harhalaukauksilla (alun räpvideofantasia).

***--

Astrópía (2007)

Kaikenlaiset nörtit ovat saaneet oman elokuvansa, jossa halveksutaan massaa ja avataan pienryhmän valitun elämäntyylin saloja. Nyt saavat vuoronsa roolipelaajat, mutta elokuva on kaukana esim. Ghost Worldistä (2001), joskin lähellä siedettävää. Blondin platinabimbo Hildurin suojeltu elämä menee mullin mallin, kun kirjanpidossa kieroillut autokauppiasmies heitetään vankilaan. Kaverin luokse pääsee nukkumaan, mutta töitä ei ole tarjolla muualla kuin sarjakuvakaupassa, josta löytyy myös eri nörttien vetämät elokuva- ja roolipelisektiot. Hildur löytää sisäisen larppaajansa myötä myös omanarvontuntonsa.

Islannin maisemia hyödyntävä Astrópía yrittää piristää kerrontaa näyttämällä roolipelijaksot Hildurin värikkäinä kuvitelmina, mutta jippo jää pikkukivan kikkailun asteelle, eikä todellisuuden ja kuvitelman rajapintaa käsitellä ilmeisistä mahdollisuuksista huolimatta. Muutenkin Astrópía viljelee ilmeisiä ja kuluneita popkulttuurivitsejä, sekä paljon oikeastaan vain roolipelaajille antoisia sisäpiiriläppiä. Kokonaisuus jää töksähtelevän räikeäksi karikatyyriksi, jolle antaisi mielellään paljon anteeksi hyvän yrityksen vuoksi. Alakulttuurin olemassaolon sympaattinen tiedostaminen ei kuitenkaan ole itsessään riittävä kannattelemaan pitkää elokuvaa.

**---

Somers Town (2008)

Shane Meadows jatkaa pienimuotoisen vähäeleistä linjaansa. Viime vuoden festareilla nähdyn This Is Englandin uskomaton pääosanesittäjä Thomas Turgoose nähdään nyt Lontooseen karkaavana teininä, joka ystävystyy ikäiseensä puolalaiseen maahanmuuttajaan. Turgoosen päällekäyvä moottoriturpa ja Piotr Jagiellon stooalaisesti vastaan paneva polakki ovat hyvä parivaljakko ja mustavalkoisena kuvattu katujen karun toteava meno vetää mukaansa. Ainoastaan Turgoosen mukiloiva teinijoukko näyttäytyy puhtaasti "pahana", muuten hahmot nähdään monisävyisinä ihmisinä omien pienten kamppailujensa keskellä. Hyvä fiilis ja tarttuvan absurdi arkihuumori kantavat jonkin aikaa, mutta lopun sentimentaalisuus vesittää kokonaisuutta ja jättää sisällöstä jäsentelemättömän vaikutelman.

**½--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8