Caroline Munro
Cine español #1: Algunos sangre, senor Larraz?
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14



"Algunos sangre, senor Larraz?"

Jesus Franco, Paul Naschy, Narciso Ibáñez Serrador. Espanjalainen kauhuelokuva on pitkään elänyt muutaman ohjaajan harteilla, vaikka itse asiassa 70-luvulla nähtiin valtaisa buumi, joka tuotti markkinoille kymmeniä uusia nimiä sekä espanjalaisen kauhuelokuvan klassikoita. Elitistin näiden paellan purijoiden tuotantoja käsittelevä artikkelisarja siirtää ensimmäisessä osassaan katseen genre-elokuvan mustan hevosen José Ramón Larrazin tuotantoon. Vasta aivan viime vuosina tämä katalonialainen ohjaaja on alkanut löytää paikkaansa maan tunnetuimpien nimien rinnalta toistakymmentä kauhuelokuvaa sisältävällä filmografiallaan.



Barcelonassa vuonna 1929 syntynyt Larraz aloitti uransa sarjakuvataiteilijana ja sittemmin kiinnostui myös muotikuvauksesta. Ovi elokuvateollisuuteen aukesi 60-luvun loppuvuosina, kun hän tapasi viimeisiä kuukausiaan elävän itävaltalaisen elokuvalegendan Josef von Sternbergin. Kaksikko päätyi sattumien kautta illastamaan saman pöydän äärelle, jolloin mm. aikoinaan Marlene Dietrichin pinnalle nostanut von Sternberg esitti - muun keskustelun tuoksinnassa - Larrazille ajatuksen siitä kuinka helppoa elokuvien tekeminen oikeastaan on. Ainoa mitä nuorukainen tarvitsisi olisi kamera ja muutama näyttelijä, kaikki muu järjestyisi itsestään. Sittemmin Larraz sai toki huomata, että elokuvien tekeminen on jatkuvien vaikeuksien maailma.

Larraz tarttui joka tapauksessa kiinni unelmaansa. Hänen kotimaassaan Espanjassa elettiin diktatuurin alaisessa sensuurissa, joten miehen katse suuntautui maan rajojen ulkopuolelle - häntä suuresti kiehtovaan englantilaiseen maisemaan. Larrazin Tanskassa valmistunut esikoinen Whirlpool (1970) piti sisällään monia hänen tulevista tavaramerkkeistään. Erityisesti silmiin pistää eksploitaation yhdistäminen tarinan psykologiseen rakenteeseen. Kun Larrazilta myöhemmin kysyttiin syitä hänen taipumuksilleen käyttää suoraviivaista erotiikkaa ja väkivaltaa, hän vastasi että väkivalta ja seksi olivat lähes elinehtoja, joita ilman hänen kaltaisensa tuntemattomuuden olisi ollut mahdotonta rakentaa uraa. Psykologinen puoli puolestaan kiehtoi häntä kerronnallisena elementtinä.



Ohjattuaan Whirpoolin Larraz matkusti Britanniaan ja toteutti pitkäaikaisen unelmansa englantilaisen kauhuelokuvan tekemisestä. Esikoisen tavoin vuonna 1971 valmistunut Deviation sekä sitä seurannut Scream... and Die! (1973) olivat vielä sangen epätasaisia tuotantoja. Käänne uralla seurasi vasta, kun hän tapasi aiemmin leikkaajana työskennelleen britin Brian Smedley-Astonin (Girl with Green Eyes, 1964; The Shuttered Room, 1967). Aston vakuuttui espanjalaisen ohjaajan tehokkuudesta ja suostui tuottamaan tälle tämän tunnetuimmaksi ohjaukseksi jääneen Vampyresin (1974). Larrazille itselleen kyseessä ei ollut kovinkaan poikkeuksellinen tuotanto, mutta minimaalisella budjetilla hän loihti räikeästi ylivedetyn, jopa unenomaisen kulttielokuvan.

Kaiken kaikkiaan Larraz ehti ohjata urallaan kaksikymmentäkuusi elokuvaa, joista kaksitoista käsitteli kauhua. Vuosien varrella hän kokeili taitojaan niin eroottisen komedian (mm. El fin de la inocencia, 1976; El periscopio, 1979), parodian (Juana la loca... de vez en cuando, 1983), pehmodraaman (Las alumnas de madame Olga, 1980) kuin myös euroagenttielokuvan (The Golden Lady, 1979) parissa.



Pian Vampyresia seuranneen Symptomsin (1974) jälkeen Larraz palasi kotimaahansa Espanjaan. Ajankohta oli otollinen, sillä Francon aikainen sensuurilaitos natisi liitoksissaan. Kotimaassaan Larraz ohjasi kaiken kaikkiaan kahdeksan kauhuelokuvaa. Vuosina 1973 ja 1974 valmistuneet La muerte incierta ja Emma, puertas oscuras saivat seurakseen mm. tabuja koetelleen satanismikuvauksen Los ritos sexuales del diablo (1982) sekä eroottisen perversioita sivuavan kolmiodraaman La visita del vicio (1978).

90-luvun taitteessa nähtiin pienimuotoinen comeback kun Larraz palasi kauhun saralle. Vuosina 1987-1990 valmistuneet Descanse en piezas, Al filo del hacha ja Deadly Manor ovat kuitenkin kaikki heikkoja yrityksiä. Pohtiessaan myöhemmin elokuviaan ja ylipäätään elokuvaa taiteenlajina, tuumi Larraz fiktion salaisuuden piilevän siinä kuinka sitä katsellessaan ihminen voi olla hetken aikaa julmempi tai mitä tahansa mitä hän ei luonnostaan ole, silti tahraamatta sieluaan. Väkivaltaisesta fiktiostaan tunnetun Larrazin ystävällistä, jopa ujohkoa persoonaa katsoessa on helppo ymmärtää, mitä hän tällä tarkoitti.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14