Caroline Munro
Espoo Ciné 2009
sivu: 1 · 2

20 vuoden juhlistamiseksi Espoo Ciné levisi tänä vuonna laajemmalle kuin koskaan. Voisi myös väittää festivaalin levinneen käsiin, sillä sukkulointi Tapiolan salien, Leppäväärän ja Helsingin Andorran välillä ensin vain turhautti tai sai pysymään kotona. Elokuvia oli kuitenkin tarjolla enemmän kuin koskaan, myös festivaalin menneiltä vuosilta. Tuoreista tärpeistä sivustolta löytyy arvostelut Quentin Tarantinon Kunniattomista paskiaisista ja Michael Haneken Das Weisse Bandista.

Long Weekend (2008)

Teinikauhu-unohdettavuudet Urban Legend - kauhutarinoita (1998) ja Valentine (2000) ohjannut Jamie Blanks toimi leikkaajana viime vuoden hienossa Australian eksploitaatioelokuvien historiaa valottaneessa dokumentissa Not Quite Hollywood: The Wild, Untold Story of Ozploitation!. Ehkä sen innoittamana Blanks teki samana vuonna uuden version ekokauhusta Long Weekend (1978), jossa luonto iskee takaisin itsekkäälle pariskunnalle.

Ilmeisesti hyvin uskollisesti alkuperäisen latuja seuraavan uuden tulkinnan käsikirjoituksesta vastaa myös aiemman version kynäillyt aussieksploitaation erikoismies Everett DeRoche. Jim Caviezelin ja Claudia Karvanin tympeästi tyypittelemä pariskunta yrittää paeta arkea ja löytää uudelleen keskinäisen rakkautensa retkellä keskelle ei-mitään. Matkalla ajetaan jo yhden karvaturrin yli ja perillä pätkitään puita sekä listitään mitä sattuu.

Blanks yrittää luottaa tunnelmaan, muttei kykene rakentamaan tarvittavaa jännitettä parin välille. Suhde junnaa samoilla radoilla läpi pitkän viikonlopun, eikä luonnon vastaiskukaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää. Toimiakseen Long Weekend vaatisi hienovireisempää ja härömpää otetta, jotain Nicolas Roegin varhaistuotannon kaltaista hiipivää kummallisuutta. Tai sitten puhdasta eksploitaatiosekoilua. Elokuviensa latteuden kannalta ikävän vitseille alttiilla nimellä siunatulla Blanksilla ei riitä paukkuja kumpaankaan käsittelytapaan. Tulos on kuiva eräretki vailla eväitä.

*½---

Acolytes (2008)

Tuoretta aussikauhua edustaa myös teinidraaman ja sarjamurhaajatrillerin välillä epätasaisesti ja -johdonmukaisesti sukkuloiva Acolytes. Teinipoika näkee metsäkävelyllään miehen hautaamassa ruumista ja värvää parhaan kaverinsa ynnä tämän tyttöystävän jäljittämään paikallisessa lähiössä asuvan murhaajan. Sitten kiristetään sarjamurhaajaa listimään kaveruksia kiusaava uusnatsiretale. Yllättäen seuraukset edustavat sitä vähemmän positiiviseksi luokiteltavaa laatua - myös elokuvallisesti.

Teininäyttelijät ovat luontevia ja kolmikon välinen dynamiikka kohtalaisen onnistuneesti pohjustettu. Ohjaaja Jon Hewittin musiikkivalinnat ja tunnelmanluonti menevät myös paikka paikoin nappiin, mutta Acolytesia vaivaa kauhunoviisin kirous: mitä pitemmälle tapahtumat etenevät, sitä epäuskottavammiksi ne muuttuvat. Elokuva tuntuu tapahtuvan tyhjiössä, missä teoilla ei ole mitään seurauksia tai sen suurempaa merkitystä.

Ääniraita on musiikkia lukuun ottamatta kliseisyyden riivaama. Hewitt ei viitsi tai osaa rakentaa kauhua vaan tyytyy pelkästään tauottamaan hiljaisuutta äkkinäisen kovilla ääniefekteillä, jotka saattavat satunnaisesti säikäyttää puhtaan teknisenä harjoitteena äkkinäisen äänen vaikutuksesta. Turruttava tekniikka kuitenkin kääntyy itseään vastaan jo toisella käyttökerralla. Lopun käänteissä tai sarjamurhaajan motiivien valottamisessakaan ei ole hurraamista. Juuri ja juuri siedettävä Acolytes ei niinkään vituta kuin unohtuu mielestä tasaisesti edetessään.

*½---

Salvage (2009)

Brittiohjaaja Lawrence Goughin esikoispitkä alkaa lupaavilla käänteillä. Isä kuskaa vastahakoista teinityttöä jouluksi äitinsä luokse. Perillä tytär näkee äidin naiskentelemassa ja lukittautuu naapurin luokse. Beth-äiti (Neve Mcintosh) yrittää suostutella tyttöä takaisin kun armeijan erikoisjoukot hyökkäävät pikkulähiöön kunnon tulivoimalla varustettuina. Beth eristetään taloonsa eikä kukaan kerro mistä on kyse. Tähän asti Salvage pitää tiukasti otteessaan. Ihmiskuvaus on uskottavaa ja kipeät välit kerroksisen oloisia. Tuntematon uhka ja hysteriaa ruokkiva epätietoisuus onnistuu kouraisemaan. Ovatko asialla terroristit? Ketä ammutaan? Miksi naapureita löytyy revittyinä teräaseet kuolleissa käsissään?

Paha kyllä, Goughilla ja käsikirjoittaja Colin O'Donnellilla ei ole yhteenkään kysymykseen kiinnostavaa vastausta ja Salvage degeneroituu tuikigeneeriseksi kauhukuurupiiloksi. Lupaava ihmissuhdeasetelmat hylätään melkein täysin ja tilalle tulee pitkiä kerronnan seisouttavia monologeja, joissa selitetään juurta jaksaen, mitä on tapahtunut. Jälleen kerran alkuasetelma on kirjaimellisesti ainoastaan sitä; tekosyy napata jotenkin katsojan mielenkiinto ja sen jälkeen kulkea peruslatuja, jotka eivät maskeeraa alleen tekijöiden kyvyttömyyttä solmia yhteen irtonaisiksi jäävät draama ja säikyttely. Rivien välistä voi lukea angstia uranaisten (kilteille ja ymmärtäväisille) aviomiehilleen sälyttämästä lastenkasvatusvastuusta. Loppupuoli olisi naurettavaa, ellei tympeään säntäilyyn turtuisi jo alkumetreillä.

**---

The Brøken (2008)

Lyhytelokuvallaan Oscar-ehdokkaaksi päässeen kirjoittaja-ohjaaja Sean Ellisin The Brøken edustaa turhauttavaa yhden idean koulukuntaa, jossa äärimmilleen pingotetun tunnelman ja tapahtumavähyyden luullaan olevan yhtä kuin tyylikäs minimalismi. The Brøken tuo ideallaan tuoreeltaan mieleen Alexandre Ajan Mirrors-remaken (2008), vaikka toteutus pyrkii olemaan revittelevän populaarikauhun sijaan hienovireinen psykologinen trilleri.

Tiukan surumielisesti sulkeutunut Lena Headey esittää lontoolaislääkäriä, joka joutuu autokolariin nähtyään kaksoisolentonsa kadulla keskellä kirkasta päivää. Onnettomuuden jälkeen poikaystävä ei tunnu enää entiseltään ja peilit särkyvät mystisesti lähipiirin asunnoissa. Mistä on kyse? Onko kaikki trauman kärsineen mielen tuotosta vai varastavatko peileissä asuvat demonit ihmisten elämät?

Ellis vastaa jälkimmäiseen kysymykseen Salvagen tapaan hieman liian ilmeisesti ja hieman liian varhain. Demonithan siellä riehuvat, joten sen jälkeen on turhauttavaa seurata keskusteluja rationaalisuuteen vetoavan psykologin kanssa. The Brøken on myös samalla lailla muotopuoli kuin Salvage, sillä Ellisiä ei kiinnosta tutkia hahmojensa välistä dynamiikkaa ja muutoksia siinä onnettomuuden/peilidemonien valtaamisen jälkeen. Häiritsevä tunnelma muuttuu pelkäksi pitkitykseksi ja pintasilotellun ontto Polanski-Lynch-hybridi sieluttomaksi kameraharjoitukseksi.

**---

Sivu:

1 2