Caroline Munro
Espoo Ciné 2009
sivu: 1 · 2

Moon (2009)

Duncan Jonesin Moon edustaa kiitettävää pyrkimystä kohti 70-lukulaista älykästä ja vähäeleistä scifiä, joka pohjautuu enemmän ideoiden ja ihmisyyden peruskysymysten tutkimiseen kuin robotteihin ja räjähdyksiin - toki se niitäkin sisältää. Pääpaino on kuitenkin verkkaisessa eristäytyneen tunnelman rakentamisessa. 90-luvun puolivälistä mieleenpainuvia sivurooleja tehnyttä lahjakasta Sam Rockwellia näkee harvoin kantamassa koko elokuvaa, joten Moon on siltäkin kannalta piristävä poikkeus.

Rockwell esittää kuusta uutta energiamuotoa globaalille jättiyhtiölle louhivaa perustyöläistä, jolla on viiden vuoden yksinäinen pesti parhaalla näköalapaikalla maapallon suhteen. Ainoana seurana toimii kuukeskuksen ylläpidosta vastaava huolehtiva robotti (äänenä Kevin Spacey). Mökkihöperyyden lieviä merkkejä osoittavalla Rockwellilla on enää kaksi viikkoa sopimustaan jäljellä, kun hän joutuu onnettomuuteen ja herättyään löytää asemalta identtisen kopion itsestään.

Tässä vaiheessa alle 90 minuutin elokuvasta on mennyt noin puolet melankolisen kiehtovissa merkeissä. Valitettavasti jälkipuoli edustaa suoraviivaisempaa kerrontaa ja kantava idea ei kestä täyspitkää elokuvaa. Parhaiten David Bowien poikana tunnettu ohjaaja Jones tavoittaa osan päämääristään ja tunnelma leijuu jossain isän "Space Oddity":n äärellä. Moonin edetessä tyhmyydet hiipivät kuitenkin sisään ja lopetus on suorastaan lattea. Rockwellin hienosta roolityöstä huolimatta luonnekuva jää vain puoliväliin, mutta Jones vaikuttaa kaikesta huolimatta seuraamisen arvoiselta tapaukselta.

**½--

Vinyan (2008)

Calvairella (2004) monet vakuuttanut Fabrize Du Welz suunnitteli huhujen mukaan tuoretta elokuvaansa Vinyan alun perin uudeksi versioksi Narciso Ibáñez Serradorin perin juurin häiritsevästä klassikosta Who Can Kill a Child? (¿Quién puede matar a un niño?, 1976). Tämä selittäisi osin Vinyanin loppupuolen kuvastoa, mutta saamatta jääneiden oikeuksien tuoma suorien yhtäläisyyksien puute vain korostaa Vinyanin painostavan mystistä tunnelmaa.

Du Welzin ja Donkey Punchista (2008) vastanneen Oliver Blackburnin kirjoittama tarina alkaa Thaimaasta lapsensa tsunamissa menettäneen pariskunnan (Rufus Sewell ja Emmanuelle Béart) nähdessä kuolleeksi luullun jälkikasvunsa Burmassa kuvatulla videolla. Alkaa painajaismainen matka conradilaiseen pimeyden sydämeen, josta löytyy kaikuja Lars Von Trierin viimeisimpään shokeeraavaan formalismileikkiin Antichrist (2009). Kuumeinen matka, epäilyt lapsen elossa olosta sekä pitkään kiristyneet keskinäiset välit johtavat pariskunnan uudelle alueelle. Kumpikin löytää jotain odottamatonta itsestään eikä katsojakaan pääse helpolla. Du Welzin visio on nautinnollisen kipeä, mutta tuntuu vain puoliksi mietityltä. Temaattista ydintä kypsyttelemällä Vinyanista olisi voinut tulla jotain todella upeaa, nyt se vain onnistuu erottumaan edukseen Méliès-sarjan pääosin latteasta kavalkadista.

***--

Bronson (2009)

Rankkaan rikoskuvaukseen sukeltavalla Pusher-trilogiallaan maineeseen noussut tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn ei ole tavoittanut samaa iskevyyttä ja muodon hallintaa muussa tuotannossaan. Tuore tosielämän pikkurikolliskuuluisuuteen pohjaava Bronson putoaa jonnekin pusherien ja epämääräisen lynchmäisyytensä huonosti maskeeraamaan sisällöttömyyteen hukkuneen Fear X:n (2003) välimaastoon.

Refn kertoo Micahel Petersoniksi syntyneen, sittemmin "taiteilijanimekseen" Charles Bronsonin ottaneen brittinilkin tarinan raivokimppuna rettelöivästä sosiopaattiääliöstä sisäisen taiteilijansa vankilassa löytäväksi sosiopaattiääliöksi. Tätä huikeaa kaarta ilmentää karismaattinen Tom Hardy, jonka bodattu ja maaninen palo ei onnistu peittämään hahmon yksiulotteisuutta. Tuntuu kuin Refn olisi vasta puolivälissä kuvaksia tajunnut, mitä elokuvaa haluaisi oikein tehdä. Muotoleikki purkautuu tällä kertaa siten, että päähenkilö tulkitsee väliosuuksissa elämäänsä harlekiinimaskeissa teatterinlavalla. Tätä kertojankorostuksen otetta olisi voinut levittää muuhunkin elokuvaan - joskin silloin jo nyt hyvin ilmeiset yhtymäkohdat Andrew Dominikin hienoon Chopperiin (2001) muuttuisivat suoriksi lainoiksi.

Parhaimmillaan Bronson on Refnin löytäessä kanavan kilahtaneimmille ideoilleen, kuten mielisairaalan muuttuessa varoittamatta diskoksi Pet Shop Boysin "It's a Sin":in tahtiin. Päähenkilön normaalia arkea kuvaavat osuudet ovat puolestaan paikoin lähes vaivaannuttavan falskeja. Hardyn massiivinen olemus tuntuu melkein astuvan kankaan läpi, mutta ohjaaja ei löydä tähdelleen oikeaa käyttötarkoitusta ja tyytyy vain laittamaan miehen mulkoilemaan hölmösti muita karikatyyrihahmoja. Refn yrittää saada jalansijaa teokseensa sekä nykypäivän itsetarkoituksellisen julkisuudentavoittelun noidankehän kritisoinnin, että miehen väkivaltaisen impulssin valjastamisen taiteilijuudeksi kautta. Muotopuoleksi jäävän sekoilun tarkoitus jää silti hämäräksi yksiulotteisen tollon hakatessa kaikki eteensä tulevat tempaavuudeltaan vaihtelevasti toimivissa mättökohtauksissa.

**---


 JSJMKKJM*IRTPSMJLMK*EMPIPVTKALKA
1.Das weisse Band (2009)3.5......5.04.0...4.0.........4.5...4.204.10
2.Inglourious Basterds (2009)3.53.04.04.03.02.54.03.04.03.53.53.03.573.91
3.Moon (2009)3.5...3.53.52.5............4.04.0...3.503.57
4.Vinyan (2008)3.03.54.5...3.0......4.5...2.5......3.503.33
5.In the Electric Mist (2009)3.03.5............3.0......2.5......3.102.50
6.The Brøken (2008)............2.0...3.5...............2.752.67
7.Bronson (2009)2.5...2.5...2.03.0...3.0......3.0...2.673.25
8.Salvage (2009)............2.0.....................2.003.50
9.Long Weekend (2008)2.5.........1.5.....................2.003.25
10.Acolytes (2008)............1.5.....................1.501.50
 JSJMKKJM*IRTPSMJLMK*EMPIPV2.883.16
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2