Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '09 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15 · 16

Kinatay (2009)

Brillante Mendozan Kinatay oli Lars Von Trierin Antikristuksen (Antichrist, 2009) ohella se toinen Cannesin kohauttaja. Kriitikoiden parjaama nuhjuinen filippiiniläiselokuva toi Mendozalle kuitenkin parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvan nähtyään on hieman vaikea ymmärtää kumpaakaan kantaa.

Kinatayn tapahtumat sijoittuvat kokonaan yhden vuorokauden ajalle ja paikoitellen se eteneekin käytännössä reaaliajassa. Kirkkaassa auringossa alkava elokuva kertoo vastavalmistuneen poliisikokelaan matkasta viranomaisten julman korruption pimeään ytimeen. Juuri naimisiin mennyt mies joutuu ylempiensä matkaan näiden napatessa stripparin kyytiinsä päämääränään kylmäverinen murha.

Mendoza toteuttaa Kinatayn kuin äärimmäisen halpana seurantadokumenttina. Suttuinen dv-kamera tarkkailee päähenkilöä luonnonvalossa ja dialogi on naturalistista, eli mitään sanomatonta. Kuva poukkoilee kaoottisesti ja ääniraita on täynnä suhinaa ja katkeilua. Draaman kaari on yksinkertaisesti valosta pimeään.

Väkivaltakohtauksillaan äärireaktioita herättänyt Kinatay jää outolinnuksi - väkivaltaa odottavat tuskin saavat mitä haluavat, kun taas monisyistä ja älykästä elokuvaa haikailevat jäävät yhtä lailla tyhjän päälle. Mendoza käsittelee aihettaan prosessin kuvauksena, ilman syitä, seurauksia tai laajempaa kontekstia. Korruptiosta ja yhteiskunnan väkivaltaisuudesta ei saa erityisen vivahteikasta kuvausta, eikä Mendozaa tunnu kiinnostavan näyttää niitä askeleita, jotka vievät päähenkilön tälle polulle.

Lopputuloksena on vain nihkeää ja kirjaimellisesti sietämättömän pimeää ahdinkoa. Parinkymmenen minuutin öiset ajomatkat eivät tarjoa kovin tuntuvaa kosketuspintaa mihinkään, ellei satu nauttimaan satunnaisten katulamppujen spottailusta keskellä muuten sysimustaa kuvaa. (IR)

*½---

Fish Tank (2009)

Andrea Arnold vaikuttaa brittiläisen lähiörealismin uudelta toivolta. Fish Tankissa koulusta potkut saanut 15-vuotias betonilähiöprinsessa Mia (Katie Jarvis) kituuttaa ankeaa elämäänsä bilettävän äidin ja hänelle epäkiinnostavan pikkusiskonsa kanssa. Salaa tanssimista harjoitteleva Mia on saanut koulun ohella vedettyä välit poikki myös ainoan ystävänsä kanssa, eikä kiukkuiselle tytölle näytä löytyvän mitään jalansijaa. Tilanne muuttuu äidin uuden poikaystävän Connorin (lupaavasti monenlaisista rooleista uraa luova Michael Fassbender) muuttaessa asuntoon. Connor on hyvännäköinen ja maskuliininen mies, jonka rennon leikkisä asenne tarjoaa Mialle odottamatonta vastakaikua.

Arnold avaa ja syventää asetelmaansa hitaan varmalla otteella. Kaikki nähdään Mian kautta ja Fish Tank eteneekin lähinnä päähenkilön tunteiden mukaan. Arnoldilla on hyvä silmä yksityiskohdille ja hyvä korva dialogille. (IR)

***½-

North (Nord, 2009)

Norjalainen North edustaa samaa tyylitellyn arkisuuden minimalistista komediaa kuin viime vuoden festivaaleilla nähty ruotsalaiselokuva Pingiskingi (Ping-pongkingen, 2008). Erlend Loen alikirjoitetussa, mutta paikoin absurdeja oivalluksia sisältävässä tarinassa kolmikymppinen ahdistunut alkoholisti Jomar (Anders Baasmo Christiansen) saa tarpeekseen työstään hiihtokeskuksen vartijana ja lähtee pullo viinaa eväänään moottorikelkalla kohti hänet hylännyttä vaimoa ja yhteistä poikaa.

Jäätikön halki kiitävä road movie kulkee pätkittäin sulkeutuneen Jomarin törmätessä eri tavoilla vinksahtaneisiin ihmisiin matkallaan. Sävy on alleviivatun staattinen ja pelkistetyn toteava dialogi melankoliseen hauskuuteen pyrkivää. Jomar vain on aivan liian särmätön päähenkilöksi ja elokuva muotoutuu yhtä umpimieliseksi kuin päähenkilönsä. Kaikki toimivat kuin tietäisivät Jomarin ongelmat, jotka eivät katsojalle asti kuitenkaan avaudu, ainakaan merkityksellisinä. Jomarin toivottomuutta romantisoidaan myös hieman kyseenalaisella tavalla. Yksioikoisen ilmiselvä sisältö kantaa juuri ja juuri lyhyen keston ajan, mutta ei lopulta tarjoa muuta kuin pari irtonaurua ja kauniita lumimaisemia. (IR)

**---

Il divo (2008)

Paolo Sorrentinon scorsesemaisen operaattinen elokuva Italian seitsenkertaisen pääministerin Giulio Andreottin korruptiosyytteiden täyttämästä urasta ja elämästä on yksittäisinä kohtauksina usein elokuvaa parhaimmillaan. Etäännyttävän mutta majesteettisen tunnelman luojana Sorrentino on suorastaan huikean lahjakas. Kuvien rytmitys ja musiikin käyttö tuovat Scorsesen ohella mieleen Quentin Tarantinon, vaikka Sorrentino tekeekin täysin erilaista elokuvaa. Toni Servillo ruumiillistaa kyttyräisen Andreottin fyysisesti suppuun kääriytyneeksi pirulliseksi neroksi, jonka motiiveista ja ajatuksista on vaikea ottaa selvää, mutta mahdotonta olla kiinnostumatta.

Il divo on upeaa katsottavaa ja koettavaa, mutta se tuntuu myös tapahtumiltaan ja etenkin hahmoiltaan turhan monimutkaiselta. Tyyppejä vilahtaa kuvassa esittelytekstein varustettuna niin tiuhalla syötöllä, että aivot ylikuormittuvat jo muutamassa minuutissa - etenkin jos Italian poliittinen historia ei ole ennalta tuttua. Katsojan aliarvioiminen teknisellä tasolla ei ole Il divon ongelma. Enemmän vastakarvaan haroo se, ettei suurimmalla osalla mielettömällä tykityksellä esitellyistä hahmoista ole mitään sijaa koko muussa elokuvassa esittelykohtauksen jälkeen. Henkeäsalpaava elokuvallisuus tempaa mukaansa, mutta sisällöllisesti Sorrentino ei ensimmäisen 20 minuutin jälkeen varsinaisesti tarjoa mitään uutta, vain lisää sitä samaa. Tyylistä nauttiville Il divosta siis muodostuu jumalalliset pari tuntia, mutta kokonaisuudesta muutakin kuin huikeaa tyylitajua kaipaavat jäänevät ihmettelemään, mistä ihmeestä kaikessa oli oikein kysymys. (IR)

***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16