Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '09 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15 · 16

Revanche (2008)

Götz Spielmannin kirjoittama ja ohjaama itävaltalainen moraalidraama Revanche näyttää, ettei toimivaan elokuvaan tarvita paljon muuta kuin hyvät hahmot ja asetelma, josta riittää lypsettävää. Hämmentävän paljon Robert Carlylelta näyttävä Johannes Krisch on nelikymppinen pikkurikollinen Alex, joka toimii yleisapurina wieniläisen bordellin pomolle. Alexilla on salaa suhde yhden laitoksen huoran kanssa. Tilanteen muuttuessa kummankin kannalta pahaenteiseksi päättää Alex ratkaista ongelmat ryöstämällä pankin. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan kuten suunniteltu ja Alex pakenee maaseudulle isoisänsä farmille. Keskellä ei-mitään tarjoutuu odottamaton tilaisuus kostoon. Mutta mikä on oikea ratkaisu?

Revanchessa mikään ei ole yksioikoisen mustavalkoista. Pingotetun hitaasti etenevä elokuva vetää mukaan verkkaiseen mutta kireään rytmiinsä, eikä koskaan voi olla varma, mitä kukin seuraavaksi tekee. Ikävä kyllä Spielmannin rytmi tarkoittaa myös sitä, että usein kukaan ei lopulta tee mitään. Alexin loputon halonhakkuu on hyvä angstin ja raivon purkukeino ja toimii paikoitellen hyvin myös uhkaavana jännityksen kasvattajana - sitä vain on tuhottomasti liikaa. Ja silti; juuri kun on valmis huutamaan hahmoille, että nämä tekisivät jotain, vie Spielmann elokuvan kiinnostavaan suuntaan. Revanchessa matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Musiikin jättäminen pois venyttää kohtauksia entisestään ja tuottaa usein kutkuttavan jännitteisiä hetkiä. Elokuva on palkitseva ja etenkin ohjauksellisesti toimivaa jälkeä. Tarinassa ja kierroksissa olisi ollut vain vielä hiomisen varaa. (IR)

***½-

Metropia (2009)

Ei ole enää helppo keksiä uusia dystopioiksi paljastuvia utopioita scifielokuviin. Tuore ruotsalaisanimaatio Metropia onnistuu lähinnä vaivaannuttamaan uskomattomalla high conceptillaan: vuonna 2024 talouskriisistä on toivuttu salaperäisen Trexx-yhtiön toimesta. Lafka on luonut koko Euroopan kattavan metroverkoston, jolla voi ajella töihin vaikka Pariisista Tukholmaan. Kaksoisolentoonsa törmäävä päähenkilö Roger saa selville, että Trexxin väki salakuuntelee ihmisten ajatuksia supersuositun shampoon avulla. Aivan, kuulostaa siltä kuin joku kertoisi jo puoliksi unohtunutta untaan toissayöltä.

Metropian animaatiotyyli on royanderssonharmaata ja näyttää liikkuvalta 3d-mallinnetulta mainoskuvakollaasilta. Ihmisten päät ja silmät ovat valtavia ja kehot pieniä. Liikkeet ovat nykiviä ja "fotorealistinen" versio South Parkin leikkaa ja liimaa -tyylistä ei saa apua keskinkertaisen videopelin välianimaatiosta revityltä dialogilta, hahmosyvyydeltä ja juonen kiinnostavuudelta. Tekniikan rajat tulevat äkkiä vastaan siinäkin, ettei kasvoja voi ilmeisesti näyttää kuin suoraan edestä tai kokonaan profiilista. Näiden muotilehtileikkeleiden välinen seksiakti jaksaa naurattaa hetken, muu elokuva onnistuu lähinnä turhauttamaan.

Koko idioottimaisuus tiivistyy kohtaukseen, jossa ajetaan Pariisin läpi sillä kuuluisalla metrolla ja Roger spottaa Eiffel-tornin. Hän osoittaa sitä innoissaan ja huutaa: "That's the FUCKING Eiffel Tower!" Tornia kuvataan alhaalta ja paisutteleva musiikki soi kuin kukaan ei olisi koskaan käyttänyt Eiffeliä Pariisiin sijoittuvassa elokuvassa ja ruotsalaisnerot olisivat aikaansaaneet todellisen ihmeen. Kolmen käsikirjoittajan ja rytmitajuttoman ohjaajan futuristinen unimaailma edustaa scifiä tyhmimmillään ja tyylittömimmillään. Metropia saattaa olla huonoin tänä vuonna näkemäni elokuva. (IR)

*----

The Fish Child (El niño pez, 2009)

Lucia Puenzon esikoiselokuva XXY (2007) oli lupaava kuvaus Ines Efronin tulkitsemasta teini-ikäisestä hermafrodiitista. Efron löytyy myös Puenzon uuden elokuvan pääroolista aikuisuuden kynnyksellä haparoivana rikkaan suvun tyttönä Lalana, joka on rakastunut perheen sisäkköön.

Puenzo rikkoo elokuvan alussa aikarakennetta kiehtovalla tavalla ja pohjustaa päähenkilöiden väliset suhteet koukuttavasti. Valitettavasti The Fish Child tuntuu pelkältä pohjustukselta. Puenzolla on aihe, muttei selkeää teemaa tai pitkän elokuvan kantavaa juonta. Hahmot ovat uskottavia ja myös käsikirjoituksesta vastaava Puenzo on lahjakas tunnelmaohjaaja, mutta ilman kantavaa ideaa tai toimivaa rakennetta on kokonaisuudesta vaikea kiinnostua. Nimeen liittyvä pseudofantasiaelementti jää irralliseksi The Fish Childin pyöriessä kaiken muun ympärillä. (IR)

**½--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16