John Hillcoat näyttää jo pitkän aikaa raivanneen reittiään kohti uusinta elokuvaansa, Cormac McCarthyn samannimiseen postapokalyptiseen romaaniin perustuvaa Tietä. Jo esikoiselokuva Ghosts... of the Civil Dead (1988) oli brutaali ja suorastaan nihilistinen vankilakuvaus, kun taas edellinen työ The Proposition - ehdotus (2005) sijoittui varsin maailmanlopullisiin maisemiin 1800-luvun lopun Australian erämaahan. Pääosissa jäntevät tuimat miehet taistelevat omatuntonsa kanssa sivilisaation ja villin luonnon rajapinnalla.

Tiessä maailmanloppu ei ole pelkästään tunnelmassa, se koittaa heti elokuvan alussa, sen kummempia selittelemättä. Joitakin vuosia myöhemmin nimettömiksi jäävät tulevaisuuden Lone Wolf and Cub, isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee), vaeltavat rääsyissä halki tuhoutuneen Amerikan raunioiden, kohti rannikkoa ja edes pientä toivonpilkettä paremmasta huomisesta. Elämä on jatkuvaa selviytymiskamppailua. Tuho on vienyt eläimet mennessään eikä ruokaa riitä edes vähäisille riutuville kansakunnan rippeille. Aseistetut kannibaalit taivaltavat isän ja pojan lailla teitä pitkin, eläen julmaa ja tarkoituksetonta elämäänsä.

Hillcoatin ura on valmentanut hänestä haastavalle romaanille täydellisen tulkitsijan. McCarthy ei romantisoi maailmaa, muttei myöskään sorru pelkkään kurjuudella mässäilevään nihilismiin. Tasapaino on vaikea löytää, samoin kuin välittää katsojalle syy jatkaa matkaa ja elämää, pysyä ihmisenä. Tie on onneksi koruttoman kauniisti kerrottu ja jopa seesteinen elokuva. Hillcoat riisuu maailmanlopun siihen elokuvissa usein yhdistettävästä spektaakkelista. Apokalypsille ei kerrota syytä, eikä Mortensen kokoa ihmisjoukkoa ja levitä toivoa. Tämä ei ole The Postman - tulevaisuuden sanansaattaja (1997). Tavoite on vain pysyä elossa.

Lahoavat repaleiset talot, ruostuvat autonromut, pirstaleiset roskien täyttämät maisemat ja loputtoman harmaa taivas näyttävät oudon kauniilta kaikessa lohduttomuudessaan. Tarjolla on vain ihmisiä, riisuttuna kaikesta sivilisaation tuomista puitteista ja maskeista. Kuvasto on eeppistä mutta fokus on intiimi ja anteeksipyytelemätön.

Mortensen on harvoja Tien kaltaista projektia kantamaan sopivia kasvoja. Hän näyttää elokuvatähden sijaan oikealta haavoittuvalta ihmiseltä, mutta kannattelee silti koko elokuvaa läsnäolollaan. Pojasta nousee tien edetessä isälle olemassaolon syyn ohella eräänlainen moraalinen kompassi. Kun jäljellä ei ole mitään, kuinka toimia niin kuin ennen? Kuinka olla inhimillinen?

Tien kysymykset ovat painavia, mutta saarnaa on turha odottaa. Hillcoat haluaa näyttää ja pakottaa katsomaan kamaliakin asioita, mutta toteavalla ja ajatuksia herättävällä tyylillä. Ainoastaan kannibaalikysymyksen käsittely tuottaa pettymyksen, sillä ihmisten syönnistä on pitkin elokuvaa puhe, mutta pääpari ei koskaan joudu sen valinnan eteen.

The Road sijoittuu Elitistin kaikki parhaat -listan sijalle #497

Humphrey Bogart kommentoi (6.9.2010 13:33:08)

Ihan hyvä mutta juuri kirjan lukeneena elokuva tuntui siten turhankin suoralta kirjan kuvitukselta. Elokuva eteni lähes kohtaus kohtaukselta uskollisena kirjan tahtiin ja jotakin omaakin olisi ohjaajan halunnut tuovan elokuvaan. Loppua ehkä lukuunottamatta elokuva ei onnistunut oikein koskettamaan. Ehkä jos kirjan lukemisesta olisi kulunut enempi aikaa tai sitä ei olisi lukenut ollenkaan, niin leffakin olisi iskenyt kovemmin. Visuaalisesti elokuva kyllä tarjosi uskottavaa maailmanlopun meininkiä.

Mitä tulee kannibalismiin niin eivätpä isä ja poika kirjassakaan tainneet varsinaisesti joutua tuon valinnan eteen.

***½

vastaa »

anonyymi kommentoi (6.9.2010 18:40:20)

Lieneekö yhtä epäonnistunut kuin Menetetyn maan filmatisointi?

vastaa »

KCrimso kommentoi (13.9.2010 21:20:28)

lainaus:
Lieneekö yhtä epäonnistunut kuin Menetetyn maan filmatisointi?

Helvetin vaikea käsittää miten Menetetyn maan elokuvaversiota voi pitää epäonnistuneena. En ole varmaan suorempaa (ja samalla onnistuneempaa) elokuvakäännöstä usein nähnyt. The Road elokuva ei kyllä valitettavasti saavuttanut läheskään kirjan huikeita tehoja vaikka sinänsä on myös kohtuullisen uskollinen versiointi.

vastaa »

anonyymi kommentoi (13.9.2010 21:58:53)

Menetetystä maasta.. Se mikä on kirjan pääpointti, kääntyy elokuvassa, jos ei täysin, niin ainakin melko selkeästi jonkinmoiseksi sivujuoneksi.

vastaa »

Tuomas Henell kommentoi (14.9.2010 13:09:43)

lainaus:
Menetetystä maasta.. Se mikä on kirjan pääpointti, kääntyy elokuvassa, jos ei täysin, niin ainakin melko selkeästi jonkinmoiseksi sivujuoneksi.

Mitä sillä on väliä jos homma toimii.

vastaa »

anonyymi kommentoi (14.9.2010 14:51:18)

Mun mielestä homma ei toimi. Bardemin hahmo on yksiulotteinen ja tylsä eikä Brolinin hahmokaan ole mitenkään mielenkiintoinen. Tähän tulokseen tulin jo leffan nähtyäni ja kirjan lukeminen vain vahvisti käsitystä siitä, että Coenit haukkasivat paskaa, mutta niin teki toki myös Oscarit jakava taho.

vastaa »

KCrimso kommentoi (15.9.2010 13:00:25)

lainaus:
Mun mielestä homma ei toimi. Bardemin hahmo on yksiulotteinen ja tylsä eikä Brolinin hahmokaan ole mitenkään mielenkiintoinen. Tähän tulokseen tulin jo leffan nähtyäni ja kirjan lukeminen vain vahvisti käsitystä siitä, että Coenit haukkasivat paskaa, mutta niin teki toki myös Oscarit jakava taho.

Itsekin luin kirjan vasta elokuvan jälkeen, mutta en kyllä kokenut että kirjassa hahmot olisivat olleet mitenkään dramaattisesti syvempiä. Toki kirjassa on aina helpompi tuoda esiin pieniä nyansseja. Coeneiden elokuva on kuitenkin todella uskollinen tulkinta, mutta mikä tärkeämpää aivan helvetin hyvä elokuva.

vastaa »

QCine kommentoi (12.3.2011 15:53:47)

Kirja mainio, elokuva ehkä jopa tehokkaampi. Kiitettävän tinkimätön, värimäärittelykikkailu ja Nick Caven musat erinomaiset. Voi olla, että Japanin maanjäristyksen tilanteen seuraaminen aiheuttaa arvosanaani ylimääräisen emotionaalisen tähdenpuolikkaan, mutta mitäpä tuosta. Tärkeä elokuvallinen muistutus siitä, ettei kaikkea kannata ottaa itsestäänselvyytenä.

vastaa »

Meller kommentoi (7.1.2012 14:21:45)

lainaus:
Kirja mainio, elokuva ehkä jopa tehokkaampi. Kiitettävän tinkimätön, värimäärittelykikkailu ja Nick Caven musat erinomaiset. Voi olla, että Japanin maanjäristyksen tilanteen seuraaminen aiheuttaa arvosanaani ylimääräisen emotionaalisen tähdenpuolikkaan, mutta mitäpä tuosta. Tärkeä elokuvallinen muistutus siitä, ettei kaikkea kannata ottaa itsestäänselvyytenä.

Emotionaalisista syistä herui multakin yksi puolisko pisteytykseen lisää - Japanin maanjäristykset viime keväältä eivät tulleet mieleen katsoessa, niin lyhyt on ihmisen muisti, mutta muuten skenaario tuntui niin mahdolliselta jonkun megaluokan globaalin katastrofin seurauksena, että rupesi kotisohvalla persusta kylmäämään, josko sitä joskus on ihmiskunta samassa tilanteessa. Naulasit kyllä loppulauselmallasi täydellisesti meikäläisen jälkifiilikset. Pitää ehdottomasti lukea kirjakin.

vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa