Caroline Munro
Italia violenta - osa 2: Umberto Lenzi
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14


Umberto Lenzi on nimi, jonka jokainen Elitistin lukija varmasti tuntee. Oleellisimmin 70- ja 80-luvuilla vaikuttaneita italialaisia kulttiohjaajia luetellessa Lenzi tulee yleensä huomioiduksi heti Argenton ja Fulcin jälkeen. Edellä mainituista poiketen Lenzin väkevintä osaamista eivät kuitenkaan edusta hänen kauhuelokuvansa, vaan vuosina 1973-1979 valmistuneet kovaotteiset rikostrillerit.

Lenzin eurocrime-tuotannon tiukan tason huomioiden onkin sääli, että valtaosa yhdistää yhä hänet ensimmäiseksi kehnoihin kannibaalieksploitaatioihin Eaten Alive! (Mangiati vivi, 1980) ja Cannibal ferox (1981) sekä hutiloituun zombie-sekoiluun Nightmare City (Incubo sulla cittá contaminata, 1980).

Sinänsä tämä on toki itsestään selvää, sillä siinä missä Cannibal feroxin katsominen kasettikopiolta kuului jokaisen tiedostavan gorehoundin yleissivistykseen jo yli pari vuosikymmentä sitten, vain pieni joukko intoili tuolloin Techno Filmin videojulkaisuista One Just Man (Il giustiziere sfida la città, 1975) ja The Cynic, the Rat, and the Fist (Il cinico, l'infame, il violento, 1977), saati älysi metsästää ulkomailta nähtävilleen muita Lenzin eurocrime-helmiä. Oikeastaan käytännössä vasta 2000-luvulla nämä elokuvat ovat alkaneet kerätä maailmanlaajuista tunnustusta, kiitos dvd:n ja internetin mahdollistaman suhteellisen helpon saatavuuden.

Elokuvateollisuudessa työskentelyn Umberto Lenzi (synt. 1931 Toscanassa) aloitti kuitenkin jo paljon aiemmin. Pikkupojasta asti alasta kiinnostunut määrätietoinen intomieli kapusi ohjaajan pallille pitkin perinteisiä askelmia, aloittaen kriitikkona ja edeten siitä pikaisesti apulaisohjaajaksi. Debyyttiohjaus An Italian in Greece (Mia italida stin Ellada, 1958) kuvattiin Kreikassa sikäläisen kuvausryhmän ja näyttelijöiden kanssa. Mustavalkoinen romanttinen draamakomedia on ainakin tekstittämättömänä sen verran pitkäveteistä seurattavaa, ettei sen katsomista voi suositella edes kuriositeettina.




Ensimmäinen italialaistuotanto Merten tiikerikissa (Le avventure di Mary Read, 1961) puolestaan on kelvollinen merirosvoseikkailu ajan henkeen, mutta samoin kuin muiden varhaistöiden tapauksissa, se ei ole kovin persoonallinen eikä siitä pysty vetämään mielekkäitä yhteyksiä Lenzin keskeisiin myöhäisempiin elokuviin. Ura eteni joka tapauksessa sukkelasti trendigenrestä toiseen: vajaan kymmenen vuoden sisällä Lenzi saattoi valkokankaille ahkerasti mm. peplumia, vakoojajännäreitä, spagettiwesternejä, sotaa (aihe, johon Lenzi tulisi palaamaan vielä useasti), historiallista draamaa ja jopa kaksi Zorro-elokuvaa. Ensikosketus rikoselokuvan maailmaan tapahtui ennemmin eurospy-lajityyppiin lokeroitavien teosten kautta: Last Man to Kill (Un milione di dollari per 7 assassini, 1966) ja suosittuun fumettiin perustuva Kriminal (1966) sisältävät murtoja ja murhiakin, mutta kepeässä ja eksoottisessa agenttihengessä.

60-luvun lopulla verentahrimaa päätään ehti vielä nostaa vannoutuneen harrastajajoukon suosiossa pysyttelevä italialainen genre, giallo, jonka kimppuun Lenzikin ensimmäisten yrittäjien joukossa heittäytyi. Itse asiassa ohjaaja on jopa väittänyt aloittaneensa koko suuntauksen elokuvallaan Paranoia (Orgasmo, 1969), mikä on hyvin tyypillinen miehen haastatteluissa esiintyvä, omaa tärkeyttä korostava (eikä täysin paikkaansa pitävä) lenzismi.



Joka tapauksessa, tehtyään nipun keskinkertaista pätevämpiä gialloja - joukossa A Quiet Place to Kill (Paranoia, 1970), Knife of Ice (Il coltello di ghiaccio, 1972) ja 7 veristä orkideaa (Sette orchidee macchiate di rosso, 1972) - sekä kannibaalivillityksen kulmakiven Mies syvästä joesta (Il paesa del sesso selvagio, 1972) Umberto Lenzi siirtyi koettelemaan kykyjään kovassa nosteessa olevan rosvot & poliisit -genren parissa, ja tuli käynnistäneeksi uransa ehdottomasti vitaaleimman kauden. Nyt esikuvina eivät enää olleet Bondit ja muut löperyydet, vaan mallia otettiin tylyimmistä amerikkalaisista alan teoksista sekä paikallisista pioneeritöistä, kuten Fernando Di Leon Milano kaliberi 9:stä (Milano calibro 9, 1972) ja Stenon Alamaailman teloittajista (La polizia ringrazia, 1972).



thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14