Caroline Munro
Jean-Claude Van Damme - Kolme potkua munille
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Jos kahdeksankymmentäluvun videomarkkinoiden menestyskonsepti pitäisi pukea muutamaan sanaan, ne olisivat eittämättä toiminta ja väkivalta. Ajan henki ja arvomaailma rakensivat lihaksikkaista toimintasankareista kostoon perustuvan oikeudenkäytön esikuvia. Sopiva raaka-aine elokuviin löytyi yleensä kamppailu-urheilun parista näyttelijäkoulujen ollessa kyvyttömiä täyttämään moista erikoistarvetta.

Esteettisellä raamikkuudella ja kamppailutaidoilla saattoi päästä jo pitkälle, verbaalisia kykyjä ei niinkään tarvittu. Näyttelijä sai olla rehellisesti oma sulkeutunut itsensä, kunhan toiminnan alkaessa kaikki tulisi selkärangasta. Toimintatähden karisma syntyi osaltaan siitä tunteesta kun katsoja tiesi, että hahmo on samaan aikaan tappotaitoinen sekä reaalimaailmassa että kameran edessä. Näyttelytaitojen puuttuminen toimi vastaansanomattomana todisteena siitä, ettei kaikki ole vain elokuvaa.

Toimintatähden evoluutiossa keskeinen seikka on eräänlainen pysähtyneisyys. Toimintatähdeltä odotetaan aina samojen tuttujen stereotypioiden vahvistusta ja toistoa. Ja kun tarpeeksi elokuvallista toistoa on tehty, niin hänestä on parhaimmillaan muodostunut instituutio, joka määrittelee elokuvan sisällön jo pelkällä nimellään. Maustetta tähän soppaan antavat yleensä näyttelijän tavaramerkeiksi muodostuneet maneerit sekä arvomaailma, joka aina jotenkin heijastuu katsomoihin roolien takaa. Parhaimpina esimerkkeinä tästä lienee Steven Seagalin ylimielisyys tai Chuck Norrisin oikeistolaiskonservatiivinen totisuus.

Tänään, vanhojen tähtien iän pyöriessä jo 60-vuoden ympärillä tilanne on kaksijakoinen: nykytilanne, jossa trendikkäät näyttelijäpellet Matt Damonista alkaen käyvät kuukauden salilla ja tekevät toimintaelokuvan nykytekniikkaa hyödyntäen osoittaa, että toimintaelokuvasta on tullut liian salonkikelpoinen. Se ei enää esittele samaan tapaan ohjaajiensa tai näyttelijöidensä ideologis-poliittisia väkivaltafantasioita kuin aikoinaan.



Toisaalta B-luokan toimintaelokuva haalii edelleen lihaskimppuja WWE:n ja UFC:n kaltaisista kamppailuliigoista pitäen ainakin jotenkin vanhaa perinnettä yllä. Punisher: War Zonen (2008) kaltaisissa elokuvissa taas hengittää vieläkin se vanha pöyristyttävä väkivaltaisuus joka verhotaan oikeutetun koston toiminnalliseen retoriikkaan.

Jean-Claude Van Damme kuuluu eittämättä niiden harvojen oikeiden toimintatähtien joukkoon, joiden roolivalinnat yksipuolisuudesta huolimatta ansaitsevat kaiken kunnioituksen. Viime vuosien hiljaiselon jälkeen uusia mielenkiintoisia nimikkeitä on taas tulossa: Universal Soldier: Regeneration (2009) Dolph Lundgrenin kera sekä oman tuotantoyhtiön nimikkeet Karate (2010) ja The Eagle Path (2010) antavat ainakin epäsuoran lupauksen nykylinjan muuttumisesta. Mikä siis onkaan parempi aika käydä läpi kolme käänteentekevää ajankohtaa hänen parikymmentä vuotta kestäneellä urallaan.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

*) Artikkelin otsikkoon liittyvä anekdootti tulee No Retreat, No Surrender -elokuvan (1986) kuvauksista. Pääosaa esittänyt Kurt McKinney epäonnistui eräässä elokuvan kamppailukohtauksista. Tästä suivaantuneena Jean-Claude Van Damme täräytti varoittamatta ja voimaa säästelemättä potkun mokaajan kasseille.

Sivu:

1 2 3 4