Caroline Munro
Berlinale 2010 -katsaus
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11

Winter's Bone (2010)

Winter's Bone nappasi alkuvuodesta Sundance-festivaalin parhaan elokuvan palkinnon eikä syyttä. Debra Granikin ohjaustyö on hyytävä kuvaus nuoren naisen ristiretkestä Yhdysvaltain etelän valkoisen roskaväen crystal meth -mafiaa vastaan. Samalla upeasti kuvattu elokuva tekee kunniaa Ozark-vuoriston karuille ja ainutlaatuisille maisemille.

17-vuotias Ree (Jennifer Lawrence) haaveilee armeijasta, jotta voisi paremmin auttaa elättämään kahta nuorempaa sisarustaan ja henkisesti poissaolevaa äitiään. Kylän sheriffin ukaasi on kuitenkin tyly: perheen kadonneen isän pitäisi saapua oikeuteen tai perhe menettää kotinsa. Neuvokas Ree joutuu vastentahtoisesti käymään läpi isänsä kohtalosta mahdollisesti tietäviä henkilöitä, jotka lähes poikkeuksetta ovat sukua, kiinni alueen huumebisneksessä ja kaikki yhtä haluttomia auttamaan. Elokuvassa on koko ajan läsnä rujon väkivallan uhka eikä siltä vältytäkään.

Elokuvan näyttelijät ovat kaikki karismaattisia ja mieleenpainuvia kasvoja. Deadwoodista tuttu John Hawkes karmii isän eristäytyneenä veljenä, Dale Dickey on uskottavin huumematriarkka pitkään aikaan ja Jennifer Lawrence sopii hyvin ilmeettömästi ramboilevaksi Reeksi. Monissa pienemmissä sivuosissa nähdään paikallisia, yhtä vakuuttavia näyttelijänalkuja.

****-

Blank City (2009)

Vielä 1980-luvun alussa New Yorkin Lower East Side oli Jim Jarmuschin ja Amos Poen kaltaisten itsenäisten ja varattomien elokuvantekijöiden leikkikenttää, missä punk ja tee se itse -ajattelu näyttelivät suurta roolia. Tämän niin kutsutun No Wave -liikkeen elokuvissa rellestivät muun muassa Debbie Harryn, Steve Buscemin ja Lydia Lunchin kaltaiset persoonallisuudet. Ranskatar Céline Danhierin tunnollinen dokumentti on arvokas kunnianosoitus tälle skenelle ja käy lisäksi läpi sittemmin seurannutta Cinema of Transgression -liikettä.

Blank Citystä paistaa läpi esimerkillisen hyvin tehty taustatutkimus. Danhier onnistui kaivamaan esille miltei kaikki No Waven tärkeimmät tekijät. Rennot muistelutuokiot on rytmitetty mukavasti räiskyvillä klipeillä elokuvista. Ranskasta muutama vuosi ennen elokuvan tekoa New Yorkiin muuttaneen Danhierin dokumentissa onkin paljon samankaltaista do it yourself -asennetta kuin varmasti monissa No Wave -elokuvissakin ja ennen kaikkea se herättää halun nähdä niitä lisää. Viehättävä dokumentti viljelee myös mielenkiintoisia faktanpalasia elämisestä 80-luvun New Yorkissa, ja onkin pakollista katsottavaa kaikille elokuvista ja kaupunkihistoriasta kiinnostuneille.

****-

Gentlemen Broncos (2009)

Napoleon Dynamiten ohjaajana tunnettu Jared Hess ei todennäköisesti aavistanut, millaisen reaktion hänen uusimman elokuvansa soundtrack saisi aikaan berliiniläisessä elokuvateatterissa vuonna 2010. Scorpionsin "Wind of Changen" pärähdettyä soimaan yltyi tunnelma saksalaisten elokuvankatsojien keskuudessa käsin kosketeltavaksi, kannustavia hurraa-huutoja unohtamatta. Berliinin muurin murtumisen tunnusslovaria käytettiin myös elokuvassa erinomaisesti. Samantyylisillä hard rock -kappaleilla täytetty soundtrack onkin eräs elokuvan ansiokkaimmista ja hauskimmista puolista.

Gentlemen Broncos ei ole yhtä onnistunut kuin vuoden 2004 indiehitti Napoleon Dynamite, mutta Hess-fanien on siitä silti helppo pitää. Ohjaaja-käsikirjoittajan ylilyönteihin luottava huumori ja maailmankuva ovat pysyneet samankaltaisina aina latino-sidekickistä ja tragikoomisista perheenjäsenistä lähtien.

Benjamin Purvis (Michael Angarano) on lahjakas scifi-kirjoittaja, jonka tekstin kuuluisa kirjailija (loistava Jemaine Clement) kuitenkin luomisblokissaan varastaa. Värikkäästä sivuhahmokavalkadista kunniamaininnan saavat pöllämystynyt Mike White Benjaminin kasarirokkarilta näyttävänä "suojelusenkelinä" ja Sam Rockwellin mylvivä roolisuoritus elokuvan scififantasiajaksojen sankarina. Sen sijaan hahmoina kulutetetaan täysin loppuun Benjaminin höynähtänyt äiti (Jennifer Coolidge) ja pikkuvanha elokuvantekijä-pariskunta.

Gentlemen Broncos menettäisi paljon ilman The Flight of the Conchordsissakin naurattaneen Clementin läsnäoloa. Elokuvan ansioksi on kuitenkin laskettava myös onnistuminen sympaattisessa scififanifiilistelyssä. Alkuteksteissä esitellään David Lee Andersonin hienoja kirjankansia, ja Clementin hahmon tekemät maalaukset ovat kaikessa kreisiydessään myös elokuvan henkeen hyvin osuvia.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11