Caroline Munro


Carlos Atanes ja Maximum Shame -elokuvan näyttelijä Ana Mayo


Vuonna 1971 syntynyt riippumaton ohjaaja Carlos Atanes kertoo olevansa iloinen ja tavallinen espanjalainen mies, mutta Atanesin ohjaamat elokuvat antavat toisenlaisen kuvan. Carlos Atanesin elokuvat sisältävät epäortodoksisia tapahtumaketjuja, friikahtaneita hahmoja, kauhua, mustaa huumoria, huutoa ja kipua. Digitaalitekniikka on avannut uusia ovia 90-luvun alussa filmille kuvanneelle elokuvantekijälle. Uudet ovet ovat auenneet myös elokuvien verkossa julkaisemisen myötä.

Antamassaan haastattelussa Carlos Atanes kertoo nyt omin sanoin, miltä tuntuu olla riippumaton elokuvantekijä tämän päivän Espanjassa.


Esa Linna: Kerrotko hieman taustastasi elokuvantekijänä. Minkä elokuvan tai tapahtuman takia päätit ryhtyä elokuvantekijäksi?
Carlos Atanes: Olin likinäköinen! Se saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta huono näkö sai minut tekemään elokuvia. Toki pidin elokuvista jo aivan lapsena. Kävin silloin katsomassa tuplanäytöksiä pari kertaa joka ikinen viikko. Elokuvat olivat kuin hengitysilmaa minulle. Mutta oikeasti halusin olla astronautti. Scifi-elokuvat kiehtoivat, mutta en halunnut tehdä niitä, vaan elää ne. Olisin halunnut kaikkein eniten tutkia ulkoavaruutta. Kymmenvuotiaana silmälääkäri pani silmälasit nenäni päälle. Minulla oli sama vamma kuin Gattacan (1997) päähenkilöllä. Niinpä unelmani valloittaa aurinkokunta murskattiin säpäleiksi. Toteutan tätä mielihalua kuvaamalla fantasioitani.
Sinua taidetaan aika usein verrata David Lynchiin, mutta näetkö itse samankaltaisuuksia elokuvissanne?
Jotkut sanovat niin. Minä punastun. Samankaltaisuuksia? Anna kun mietin. Käsittämättömiä tarinoita, outoja hahmoja, huolestuttavia ääniraitoja, kauniita näyttelijättäriä.. Juu, ehkäpä samankaltaisuuksia löytyy väliltämme. Vannon kuitenkin etten ajattelekaan Lynchin elokuvia kun työskentelen. Mielessäni on vain kohtauksen saaminen purkkiin ennen kuin aurinko laskee.
Mistä kaikki tylyt ja häiriintyneen visiot tulevat elokuviisi? Edustavatko ne sinua ja millä tavalla?
Tämä on muuten hyvä kysymys, sillä en todellakaan tiedä mistä nämä visiot tulevat. Olen kestohymyllä varustettu, lakia kunnioittava mukava kaveri, jolla ei ole rikostaustaa. En käytä huumeita, en ruoski itseäni enkä puhu puille. Rakastan kissoja ja kvittenihilloa. Harrastukseni ovat tavallisia: käyn elokuvissa, luen, poltan tupakkaa, lounastan ystävien kanssa ja katson ujosti nättien tyttöjen perään. Mutta jos katsot elokuviani, voisit luulla että olen pakkomielteinen ja epäsosiaalinen. Miksi? Rehellisesti sanottuna, en osaa vastata. Taiteen paradokseja.
Lyhytelokuvasi Welcome to Spain (1999) vaikutti kritiikiltä kotimaatasi kohtaan. Mikä on todellinen sanoma sen taustalla? Kuinka Espanja kohtelee kaltaistasi indie-elokuvantekijää näinä päivinä?
Elokuvan tekemisen aikoihin ajat olivat hyvin samanlaisia kuin nykyään. Jos haavoittunut itsenäinen elokuvantekijä kuolee Espanjan kadulla rukoillen vettä, ihmiset kävelevät hänen ylitseen, polkevat hänen kasvojaan ja jatkavat matkaansa kuin eivät olisi ketään kohdanneetkaan. Espanjassa on kahdenlaista kansaa: oikeat ihmiset ja indie-elokuvantekijät. Ihmettelen että meillä on vieläkin henkilökortit ja oikeus äänestää.

Kun tein Welcome to Spainin, olin hyvin vihainen. Se on selvää kun katsot elokuvan. Kaikki mitä elokuvassa on, on helvettiä. Olin vihainen, koska tämä loppumaton teollisuuden ja instituutioiden laiskuus sekä apatia tekee aloitteellisuuden painajaismaisen vaivalloiseksi ja tarpeettoman vaikeaksi. Welcome to Spain on kuin raivon huuto, mutta se on samalla sotahuuto. Sen jälkeen olen ollut tyyni ja täysin vieraantunut espanjalaisesta teollisuudesta ja instituutioista. Oikeasti elokuva oli minulle hyvin terapeuttinen.

Kun tein sen, kukaan ei pitänyt siitä. Yli kolmekymmentä kansainvälistä filmifestivaalia kieltäytyi näyttämästä Welcome to Spainia. Se on pahin ennätykseni. Tunsin itseni väärinymmärretyksi. Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, monet ihmiset pitävät Welcome to Spainista. Tämä on outoa. Heistä se on hullu ja huvittava. Se oli yksi niistä syistä, jotka rohkaisivat minua julkaisemaan kolme samantyyppistä lyhytelokuvaani (Metaminds & Metabodies, 1995; Morfing, 1996; Welcome to Spain, 1999) retrospektiivisellä Codex Atanicus -dvd:llä.
Oletko saanut apuja Academia de las Artes y las Ciencias Cinematográficas de Españalta (Espanjan elokuva- ja taideakatemia) tai muilta virallisilta kanavilta?
Asun Madridissa, alle viidensadan metrin päässä Academiasta, mutta en ole koskaan astunut jalallani sinne. Itse asiassa en edes tiedä mitä hyötyä Academiasta on. Minulla ei ole kytköksiä virallisiin kanaviin. Työni on täysin itsenäistä ja pidän siitä. Useimmat espanjalaiset elokuvantekijät tuhlaavat aikaansa odottamalla apurahoja. Käytän tämän ajan elokuvien tekemiseen. Koen tämän edukseni, koska elokuvani voivat olla niin outoja ja vapaita kuin haluan. Huonoja puolia ovat käytettävissä olevat vähäiset rahat ja julkaisijoiden puuttuminen. Mutta valitsen aina vapauden mukavuuden sijaan sekä yleisön omat tuomiot byrokraattien hyväksynnän sijaan.



Metaminds & Metabodies vaikutti kuin surrealistiselta teatteriesitykseltä. Oliko tämä tarkoituksellista vai olenko aivan yksin mielipiteeni kanssa?
En tehnyt sitä tarkoituksella, mutta et ole myöskään yksin ajatustesi kanssa. En ole ajatellut tätä aiemmin, mutta on ihan totta että Metaminds & Metabodies aiheuttaa tällaisen fiiliksen. Eikä vain se vaan koko filmografiani. Ensinnäkin luulen, että kaikki elokuvani voitaisiin hyvin sovittaa teatteriin: niissä on vähän tapahtumapaikkoja ja hahmoja. Sitä paitsi, kirjoittamani dialogi on paljon velkaa patafyysikoille ja surrealistisille kirjailijoille kuten Leonora Carrington, Fernando Arrabal, Eugène Ionesco ja Boris Vian. Tärkeämpää on se, että elokuvani eivät ole naturalistisia. Joskus näyttelijät katsovat kameraan, jatkuvuus on vääristynyttä, kameran liikkeet eivät ole sulavia. Näyttelijät esittävät hahmoja, mutta he esittävät myös näyttelijöitä. Kuvaaja on tapahtumissa läsnä. Tällä tavalla rikon aika ajoin Coleridgen lanseeraamaa epäuskosta pidättäytymistä. Tyylini ei ole järkiperäistä temppuilua. En hae brechtiläistä etäännyttämistä tai kriittistä provokaatiota, kuten Hanekella on tapana. Työskentelytapani on jotain paljon vaistonvaraisempaa, ja luulen että se liittyy esteettiseen vaistooni, jolla on paljon enemmän yhteistä keskiaikaisen maalaustaiteen kuin realistisen taiteen kanssa. Tämä auttaa selittämään elokuvieni monia tyylillisiä aspekteja, kuten hahmojen kokoa ruudulla. Ne eivät liity kerronnan vaatimuksiin vaan symboliikkaan - kuten keskiaikaisissa miniatyyreissä.

Joka tapauksessa tämä teatterimainen ulkonäkö on suurimmaksi osaksi sattumanvaraista. En käy teatterissa, en ajattele teatteritermein enkä ole koskaan halunnut töitäni yhdistettävän teatteriin - vaan taikuuteen, joka on elokuvien joista pidän todellinen tuntomerkki.
Mitä voit kertoa tulevasta Maximum Shame -elokuvastasi?
Maximum Shame on epäilemättä paras elokuvani. Se on apokalyptinen fetissikauhumusikaali ja outo scifi-elokuva. Se kertoo kivusta, peleistä, painajaisista, pornosta, rikoksista ja universumimme nielaisevasta mustasta aukosta.

Tein sen tammikuun kuutena pakkaspäivänä todella mahtavien näyttelijöiden avustamana. Elokuva on täynnä mustaa huumoria, jännitystä ja houretiloja. Kaikki eivät toki pidä siitä, mutta korruptoituneet mielet tulevat rakastamaan sitä. Sekä musiikkidiggarit, koska Marc Álvarezin säveltämä musiikki on pirun komea mestariteos.

Teet elokuvaa Aleister Crowleysta, mutta käsitin että sen tuotantoon on kulunut todella pitkä aika. Minkälaisen näkökulman olet ottanut pahamaineiseen, vihtahousun villitsemään herra Crowleyyn? Ja miksi valitsit aiheen?
Kyllä, olen tehnyt Crowley-elokuvaa lähes vuosikymmenen. Tänä aikana olen tehnyt kolme täyspitkää elokuvaa (FAQ, 2004; Proxima, 2007; Maximum Shame, 2010) mutten ole saanut tuotantoon asti Crowleysta kertovaa elokuvaa huolimatta kaikista yrityksistäni. En osaa selittää miksi valitsin hänet kohteeksi. Lyhyesti sanottuna Crowley on kiehtova hahmo. Kaikki jotka tietävät hänet ja hänen työnsä, ymmärtävät miksi on tärkeää tehdä elokuva hänestä! Käsikirjoitus nimeltä Aleister Crowley in the Mouth of Hell on viimeisin yritykseni. Kirjoitin sen kahden vuoden aikana, yritin etsiä tuottajia ja rahoittajia vuoden 2009 kuvauksia varten, mutta tuloksettoman vuoden etsimisen jälkeen päätin kohdata uusia haasteita. Joten lopetin Crowleyn parissa ja tein Maximum Shamen. Nyt en taas tiedä mitä tehdä. Olen hiukan väsynyt. Ehkä julkaisen käsikirjoituksen kirjana. Niinpä, julkaisen sen ja teen taas yhden elokuvan aivan mistä tahansa aiheesta.
Julkaisit Scream Queen -lyhytelokuvasi (2009) YouTubessa. Mitä mieltä olet yleisesti ottaen elokuvien julkaisemisesta netissä?
Hyväksyn sen luonnollisesti. Internet on täydellisin kanava lyhytelokuville. Täyspitkän katsominen tietokoneelta on vielä hiukan epämukavaa, sillä useimmilla ihmisillä sohva sijaitsee television edessä. Pian tv ja tietokone yhdistyy jolloin kaikki voivat nauttia netistä isolta 16:9-ruudulta, samalla kun he syövät popcornia ja lepuuttavat jalkojaan tyynyllä. Dvd:t kuolevat pian ja elokuvateatterit säilyvät sosiaalisena tapaamispaikkana. En ole nostalginen... no kyllä olen.

Mutta pidän myös hyvin paljon digitaalisen vallankumouksen tuomista hyödyistä. Loppumaton tarjonta, loppumaton kysyntä, loppumattomat markkinat. Äärimmäinen elokuva-arkisto. Kaikenlaisia tuotteita maailman kaikkia makuja varten. Välitön pääsy. Aloitin elokuvien tekemisen ennen internetiä, mutta epäilen että tekisin niitä vielä ilman sitä. Internet on kuin jumalan lahja riippumattomalle elokuvalle.
Ketkä ovat sinun lisäksesi merkille pantavia espanjalaisia elokuvantekijöitä?
Tämä on surullinen sattuma, mutta juuri muutama päivä sitten Espanjan suurin riippumaton elokuvantekijä José Maria Nunes kuoli pois. Hän syntyi Portugalissa 1930 mutta muutti Espanjaan 12-vuotiaana. Nunes oli Espanjan riippumattomin ja itsepäisin elokuvantekijä vuosikymmenten ajan. Hän kohtasi Francon aikaisen sensuurin ja vanhan ajan sovinnaiset standardit. Hän ei antautunut koskaan. Nunesin elokuvat olivat täysin erilaisia kuin minun, mutta haluaisin ajatella että villit sielumme olisivat samanlaisia. Minulla oli ilo tuntea hänet ja etuoikeus turvautua Nunesiin eräissä töissäni. Hän näytteli lyhytelokuvissani La metamorfosis de Franz Kafka (1994) ja Morfing. Nunes kirjoitti myös esipuheen erääseen kirjaani.
Nunes oli ainoa tuntemani elokuvantekijä, jonka tiedän olleen koko ajan aktiivinen viimeisiin päiviinsä asti riippumattoman elokuvatuotannon parissa. Jos muita on, en tiedä heitä. Itse asiassa en tiedä heitä muualtakaan, paitsi epätavallisen ja tuottoisan Antero Allin Berkeleystä. Suomessa syntynyt Antero on luonut oman, valloittavan, uniikin maailmansa. Voisit haastatella häntä, hän kertoo varmasti uskomattomia asioita!