Caroline Munro
HÕFF 2010
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11

The Horde (La horde, 2009)

Festivaalien avajaiselokuvana sai kunnian toimia ranskalaiskaksikko Dahan et Rocherin uutukainen The Horde. Jylhän Piispanlinnan tunnelmallisella sisäpihalla esitetty elokuva osoittautui hyvin perustavanlaatuiseksi ja valitettavan tyhjänpäiväiseksi zombi- rymistelyksi, jossa joukko poliiseja ja muuta sekalaista sakkia ajautuu saarroksiin talokompleksiin, lahdaten loppumetreillä jo hyvinkin massiivisia määriä eläviä kuolleita.

Ontot henkilöhahmot ja CGI-veritehosteet eivät paljon yön kylmyydessä Elitisti-kriitikkokatraan mieltä lämmittäneet, mutta satunnaisista kätten taputuksista ja kiljahteluista päätellen elokuva riitti kuitenkin tyydyttämään edes joidenkin ei-turhan-nirsojen katsojien tarpeet. Elokuvasta on vaikea poimia erillisiä kehun arvoisia nostoja, mutta kertakatseluviihteenä se kuitenkin toimi vielä jossain määrin siedettävästi. (JS)

**½--

A Glimpse of Hell (2007)

Andrey Iskanovin 13-minuuttinen lyhytelokuva on nimensä mukaisesti kurkistus eräänlaiseen helvettiin. Pieni metalliseinäinen huone on täynnä alastomia ruumiita, joiden seassa kamera puikkelehtii pakottaen katsojan näkemään kuolleet sellaisina kuin ne ovat - velttoina, likaisina ja paljaina. A Glimpse of Hell on kuvattu ruumishuoneella, jonne kuolleet tuntemattomiksi jääneet kodittomat ihmiset on tuotu odottamaan hautausta. Välillä kertojan ääni yltyy monologiin kuolemaan liittyvästä filosofiasta.

Erikoisefektejä ei ole käytetty kuoleman esittäytyessä niin aidosti ja kylmästi kuin sen voi pelkän kameran avulla esittää. Jotkut ruumiista ovat vastikään kuolleita, toiset taas jo mädäntymisprosessinsa aloittaneita tai siinä hyvinkin pitkälle edenneitä ruhoja.

Elokuva ei tarjoa katsojalleen mitään muuta kuin mahdollisuuden kurkistaa elämän ja kuoleman välisen rajan toiselle puolelle. Ihmiset pitävät kuolemaa viehättävänä ja pyörivät käsitteen ympärillä kuin lamppua piirittävät koiperhoset. Pelkkä kosketus voi lopettaa kaiken. Tätä on nykypäivän mondo. (SM)

**---

Stingray Sam (2009)

Tetsuo: The Bullet Manin uutta leikkausta odotellessa alun perin festareiden päätösleffaksi aiottu Stingray Sam siirtyi päivää aikaisemmaksi, muuten harvoja hankalia valintatilanteita aiheuttaneessa ohjelmistossa hieman ikävästi Xavier Sayanoffin ja Tristan Schulmannin dokumentin New Wave of French Horror (Viande d'origine française, 2009) kanssa päällekäin.

The American Astronautilla (2001) pienimuotoista kulttimainetta keränneen Cory MacAbeen komediallinen scifi-western-musikaali olikin sitten Sex Galaxyn ohella kattauksen ylivoimaisesti kepeintä antia. Kuudesta 11 minuutin episodista koostuva "serial-filmi" alkuperäisen Buck Rogersin (1939) ja Republic-studion varhaisten lännensarjojen henkeen seuraa kahden intergalaktisen lainsuojattoman, Stingray Samin (käsikirjoittaja-ohjaaja MacAbee) ja Quasar Kidin (Crugie) omalaatuista seikkailua ihmiskunnan viimeistä tyttölasta pelastamassa.

Mahdollisimman amerikkalaisilla asioilla leikittelevä teos on samaan aikaan sekä MacAbeen rakkaudentunnustus kotimaansa populaarikulttuurille että satiirinen kritiikki Yhdysvaltain nykymenoa kohtaan. Tulevaisuuden avaruusmaailmaa luodaan enimmäkseen oivaltavasti Terry Gilliam -kollaasikoulukunnan välianimaatioilla, ja jokaisen jakson keskiössä on pääosien esittäjien bändin The Billy Nayer Show'n tarinaa eteenpäin kuljettava rallatus. Alkujaan Sundance Film Festivalin tilauksesta mobiililaitteissa katsottaviksi pätkiksi tehty Stingray Sam ei toimi yhteen putkeen leikattuna kokonaisuutena aivan täydellisesti, mutta McAbeella on onneksi hyvä tyylitaju huumorimusiikkinsa ja tributointinsa suhteen. Alkutekstien seurana yhteensä kuudesti kuultava tunnusbiisi tarttuu pääkoppaan useiksi päiviksi. (TP)

***--

Detour (Snarveien, 2009)

Norjalainen kauhuelokuva elää tällä hetkellä suhteellisen hyvässä nosteessa seuraten Cold Preyn (Fritt vilt, 2006) aloittamaa ja mm. Manhuntin (Rovdyr, 2008) sekä Dead Snow'n (Død snø, 2009) jatkamaa suuntausta. Vasta 32-vuotiaan Severin Eskelandin kymmenes ohjaustyö sisältää suunnilleen saman määrän kliseisiä elementtejä kuin Wirkolan zombikomedia, mutta kerronta kusee pahasti - elokuva ei onnistu käynnistymään kunnolla missään vaiheessa.

Takakontillista viinaa salakuljettava nuoripari siirtyy Norjasta rajan yli Ruotsin puolelle ja heti alkaa tapahtua. Poliisi ohjaa heidät kiertotielle ja matka jatkuu autokorjaamon kautta sivutielle, jossa rengas puhkeaa tiellä olevaan ansaan. Pari päätyy syrjäiselle talolle, jossa... turha varmaan edes sanoa enempää. Tässä vaiheessa on jo selvää, että juonikuviot ovat turhauttavan ennalta arvattavia; sääliksi käy sinänsä potentiaaliset puitteet omaavaa elokuvaa. Hahmojen motiivit ovat vähänkään genretietoiselle (tai yleensäkään tiedostavalle) katsojalle selvät jo ensitapaamisesta lähtien, eikä päähenkilöidenkään rimpuilua jaksa kauaa seurata.

Frontière(s):in (2007) tavoin Detour yrittää kovasti olla tunnetuiksi nousseiden klassikoiden kaltainen, mutta epäonnistuu yhtälailla. Tämä kaikki on nähty jo tuhanteen kertaan, joten voi vain ihmetellä kuinka kauan tuottajat eri maissa haaskaavat rahojaan tällaiseen systemaattiseen kliseetumputukseen. Kaiken kukkuraksi elokuvasta löytyy kaikille tuttuja efektisäikäytyksiä. Juuri niitä, joissa katsojat säikäytetään kovalla äänellä tai muulla efektillä koko jutun jäädessä elokuvan hahmoilta täysin huomaamatta. Pelätkää. (SM)

**---

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11