Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä, osa 2: Psykon viisi vuosikymmentä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7


Väkivaltaviihteen lähteillä, osa 2:
Psykon viisi vuosikymmentä

Suihkussa olevan alastoman naisen kasvot ovat juuri vääntyneet kirkaisuun. Aikoinaan kaikkien aikojen raaimmaksi kauhuelokuvaksi nimetty Psyko (Psycho, 1960) on juuri saavuttamassa kliimaksinsa. Bernard Herrmannin lintujen primitiivistä kirkunaa jäljittelevät viulut ovat yhtyneet huutoon. Persoonaton hahmo auki repäistyn suihkuverhon takana kohottaa veitsen ilmaan ja iskee sen alas nuoren naisen lihaan. Muutamassa sekunnissa elokuvataide löytää uuden ilmaisukeinon, jonka perintö tulee jatkumaan vielä kaksi vuosikymmentä, ja siitä hamaan tulevaisuuteen. Yleisö, joka on järkyttynyt, on kokenut huumeen kaltaisen psykologisen adrenaliiniryöpyn.

Ei ole paljoa mitä Psykosta ei olisi jo sanottu. Seuraavan artikkelin päämääränä onkin pohtia Psykon esittelemää egosentristä, intiimiä väkivaltaa artikkelisarjan ensimmäisen osan ja The Texas Chain Saw Massacren (1974) esittelemän kulttuurin rakenteisiin sijoittuvan väkivallan vastapainona. Valittu ajanjakso sisältää viisi vuosikymmentä ja päättyy Brian De Palman omanlaisen testamentin jälkeen uudenlaiseen gornon ja perversioiden maailmaan. Epäilemättä väkivaltaviihde tarjoaa oivan ikkunan elokuvan ja katsojien suhteeseen, onhan kyseessä niin sanottu kielletty tunne: halu, joka uusiutuu elokuvasta toiseen.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7