Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä, osa 2: Psykon viisi vuosikymmentä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Italialainen giallo ja taantuminen

Psykon vaikutus levisi nopeasti uuteen eurooppalaiseen 60-luvun genre-elokuvaan, jota oli jo ruokkinut myös Henri-Georges Clouzotin Les diaboliques (1955). Eritoten Yhdysvalloissa ja Englannissa tämä nähtiin pienibudjettisten psykotrillereiden buumina William Castlen ja Hammer-studioiden vaikutuksesta. Genre säilyi elinvoimaisena 60-luvun loppuun saakka. Italiassa psykotrillerit sen sijaan kehittyivät nopeasti omaksi freudilaisia motiiveja, maalauksellista väkivaltaa ja alastomuutta viljeleväksi lajityypiksi, jota sittemmin alettiin kutsumaan nimellä giallo. Yhteistä näille kaikille olivat monimutkaiset (usein hieman kömpelöt) juonirakenteet, kärjistetyt karikatyyrit ja psykologiset kliimaksit.

Italialainen giallo-elokuva, jonka huippu ajoittui 70-luvun alkupuolelle, teki nopeasti pesäeron anglosaksiseen moraalikoodiin. Naisten seksuaalinen aktiivisuus ei aina enää ennakoinutkaan heidän kohtaloaan, joskin sisälsi usein alisteisen näkökulman (Lo strano vizio della Signora Wardh, 1971/Sergio Martino) tai perversion (Non si sevizia un paperino, 1972/Lucio Fulci). Toisaalta giallot palauttivat psykotrillereihin sarjakuvamaisen surmaajan (Sei donne per l'assassino, 1964/Mario Bava; L'uccello dalle piume di cristallo, 1970/Dario Argento), jonka identiteetin kätkevät mustat hansikkaat, tumma asu ja naamio, ja toisinaan Vertigon (1958) tyylinen muodonmuutos (Una sull'altra, 1969/Lucio Fulci).


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Samoin varhaisen psykotrillerin hankalat juonikuviot, jotka leikittelivät ehkä Hitchcockia enemmän Clouzotin diabolisella käänteellä, kehittyivät 70-luvun gialloissa synkiksi freudilaisiksi motiiveiksi (Perché quelle strane gocce di sangue sul corpo di Jennifer?, 1972/Giuliano Carnimeo; Cosa avete fatto a Solange?, 1972/Massimo Dallamano), identiteettikriiseiksi, perversioiksi (Chi l'ha vista morire?, 1972/Aldo Lado) ja lapsuuden traumoiksi. Kärjistäen voisi sanoa, että ihmisen psyyke oli käsikirjoittajien, kuten Ernesto Gastaldin leikkikenttä, jota ohjaajat maustoivat verisillä, usein värikkäillä yksityiskohdilla. Psykon subjektiivisesta painajaisesta etabloituikin hiljalleen maalauksellista viihdettä.

70-luvun loppuun tultaessa gialloja myytiin entistä eksplisiittisemmällä väkivallalla ja roisilla erotiikalla (Giallo a Venezia, 1979/Mario Landi). Psykon väkivaltaisesta kliimaksista oli kypsynyt hyvin myyvä markkina-arvo, joka meni suoraan katsojien toiveiden ytimeen. Vaikka giallot pohjimmiltaan toimivat eksploitaatioelokuvien ehdoin, ne kaikessa eksplisiittisyydessään pikemmin etäännyttivät katsojat Psykon narsistisesta näkökulmasta. Väkivaltaa katsottiin etäältä ja freudilaisten motiivien hyödyntäminen jäi yksittäisten ideoiden asteelle. Katsojien samastuminen elokuvien henkilöihin ja tapahtumiin jäi ohueksi. Ehkä voidaan puhua jopa katseen passivoitumisesta.


Subjektiivinen kamera ja slasher-elokuva

Usein törmää ajatukseen (mm. Mikel J. Kovenin kirjassa La Dolce Morte: Vernacular Cinema and the Italian Giallo Film, 2006) siitä kuinka gialloissa ja myöhemmin John Carpenterin Halloweenissa (1978) murhaajan näkökulmana toiminut subjektiivinen kamera (Profondo rosso, 1975/Dario Agento; I corpi presentano tracce di violenza carnale, 1973/Sergio Martino) asettaa katsojan murhaajan perspektiiviin, vaikka kyseinen kamerakulma pikemmin etäännyttää siitä, ja toimii ennemmin visuaalisena kikkana. Hitchcockin Psykon yksi oivalluksista oli nimittäin identifioida katsojien empatia surmatyön tekijän puolelle - klassisena esimerkkinä katsojien tuntema jännitys kuuluisassa lampikohtauksessa.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7