Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä, osa 2: Psykon viisi vuosikymmentä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Oikeastaan slasher-buumin lähtölaukauksena toiminut Halloween jatkaa siitä mihin giallot päättyivät ja esittelee subjektiivisen kamerakulman kautta naamioituneen murhaajansa lapsen perspektiivistä. Samastumista ei tapahdu. 70-luvun loppuun tultaessa fantasia palasi slashereiden myötä kotiemme liepeille ja otti kohteekseen teiniyleisön. Vaikka Friday the 13th (1980, Sean S. Cunningham) esitteleekin vielä trauman murhatöiden motiivina, typistyi uudenlaisen slasher-kauhun näkökulma sangen nopeasti Marvel-henkiseksi popcorn-viihteeksi, jossa modernin ajan sankarina näyttäytyy Teräsmiehen kaltainen yliluonnollinen hahmo, joka toteuttaa yleisönsä perverssit fantasiat.

Ellen Nerenberg (Monstrous Murder: Serial Killers and Detectives in Contemporary Italian Fiction, 2001) edelleen huomauttaa kuinka sarjamurhaajat ovat amerikkalainen (todellinen) ilmiö, kun taas italialaisille kyseessä oli ennemmin sarjakuvamainen hirviö. Psykohan pohjasi aiheensa yhden aikansa tunnetuimman murhaajan (Ed Gein) tekoihin. 70-luvun väkivaltaisen vuosikymmenen jälkeen on ymmärrettävää, että Psykon viettipohjainen murhaaminen etääntyi egosentrisestä kokemuksesta italialaistyyliseksi ja klassiseksi mörköviihteeksi. Jason Voorheesissa, Freddy Kruegerissa ja "Chuckyssa" katsojien samastuminen vakiintui pelkän (kliinisen) observoinnin tasolle.


Tappamaan puetut

Brian De Palman vuonna 1980 valmistunutta elokuvaa Dressed to Kill voi hyvällä syyllä pitää joutsenlauluna freudilaisen kauhun perinnölle, aina sen dualistista, paljastavaa nimeä myöten. Elokuva ei ainoastaan hyödynnä Psykon rakennetta (ja joitain Vertigon teemoista), vaan myös gialloista tuttua estetiikkaa murhaajan pukeutumista ja käytettyä murha-asetta myöten. Jos Hitchcock kutsui Psykoa pieneksi pilakseen, voi De Palman pastissin tulkita kylmäksi sarkasmiksi, jossa ohjaaja liioittelee elokuvansa teemoja ja lainauksia. Intertekstuaalisine viitteineen elokuva kokoaakin yhteen kahden sitä edeltäneen vuosikymmenen psykologiset teemat.




Alussa esitetty ajatus elokuvasta ikkunana tai peilikuvana katsojien persoonaan on osoittautumassa haasteelliseksi. Jos me emme elokuvaa katsoessamme tarkastele itseämme, mikä on sitten se todellisuus, jonka elokuva paljastaa, etenkin silloin kun elokuva toimii itsensä näköisenä analogiana lähimenneisyyteen? Heijastaako elokuva silloin kulttuuria, ja jos heijastaa, niin mitä se kertoo kulttuurin muuttumisesta? 80-luvulle tultaessa Psykon aiheuttama ensishokki oli jo sulautunut yhdeksi viittaukseksi populaarikulttuuriin, ja sen nähnyt yleisö halunnut tulla uudestaan shokeeratuksi, verisemmin. Kärjistäen voisikin kysyä: tuleeko elokuvien kuvasta katsojille sen intiimimpi mitä paljastavampi se on? Toisaalta kameran kautta kuvattu ei-fiktiivinen, liian intiimi väkivalta tuottaa nopean vastareaktion. (Ja kulttuurin kipupisteet paljastuvat.)



André Bretonin mukaan fantasiaa ei ole olemassakaan, kaikki on todellista. Edelleen Godard on puhunut elokuvasta maailman kauneimpana petoksena. Toisin kuin maalaus, ei elokuva esittäydy objektina, vaan referenssinä johon katsoja astuu. Se ei myöskään eräiden mediateorioiden mukaan luo tunteita vaan väliaikaisesti vahvistaa niitä - elokuvan ja katsojan suhde onkin aina kaksijakoinen: turvallisen etäinen, mutta salliva. Esimerkiksi Dressed to Killin ensimmäinen uhri on samaan aikaan sekä miesten primitiivisten viettien eroottinen kohde että seksuaalisten traumojen ilmentymä. Katsoja voi vapautua vasta kun tämä ristiriita poistuu - veren toimiessa vapauttavana purkauksena.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7