Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä, osa 2: Psykon viisi vuosikymmentä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

2000-luvun fantasioita ja pelkoja: gornoa ja perversioita

Kuten hyvin tiedämme, seurasi 70-luvun myöhäistä gialloa ja 80-luvun varhaista slasheriä gore-elokuvien buumi, joka entisestään pelkisti kauhun fantasiaelementtejä ja maustoi teinien veriviihteen entistä yksityiskohtaisimmilla ja suoraviivaisimmilla penetraatioilla. Epäilemättä Psykon freudilainen alavire jäikin tuolloin seksuaalissävytteisen puberteetin jalkoihin, mikä toisaalta kuvaa kauhuelokuvaharrastajien keski-iän laskua uudenlaisten katseluformaattien myötä. Edelleen 80-luvulla toteutuneen videosensuuriaallon taantuminen 90-luvun loppuun mennessä on osoitus siitä kuinka kulttuurin toleranssi tuottaa ja kuluttaa fiktiivistä väkivaltaa kasvoi, ja toisaalta väkivaltafiktion tarpeesta.

Elokuvien Saw (2004, James Wan) ja Hostel (2005, Eli Roth) myötä popularisoitunut genre "gorno" (suom. kidutusporno) entisestään pelkisti elokuvataiteen ja katsojien suhdetta. 80- ja 90-lukujen goresta oli kypsynyt itsetietoista silpomista, joka hieman kuten Psyko (ja toisin kuin 80-luvun gore) eli suuren yleisön keskuudessa suurilla valkokankailla ja tuottaen tuottajilleen huomattavan summan rahaa. Koska kauhu kuitenkin kypsyy parhaiten marginaalissa, on juuri nähty indie-elokuvien vastaisku valtavirralle ollut vähintäänkin brutaali. Srpski film (2009, Srdjan Spasojevic), joka paitsi kääntää termin kidutusporno ympäri, löytää pahimmat inspiraationsa 70-80-lukujen genre-elokuvin räikeimmistä ylilyönneistä.



Kysymys kauhuelokuvien evoluutiosta on mielenkiintoinen - nähtiinhän ensimmäiset raja-aidat 80-luvun taitteessa, kun naturalistinen (eläimiin kohdistunut) väkivalta aiheutti vastareaktion. Katsojat näyttäisivätkin haluavan säilyttää tietyn etäisyyden todellisuuteen. Niin kauan kun väkivalta näyttäytyy pelkkänä struktuurina konkretian sijaan, kun tietoisuus sen fiktiivisyydestä toimii sallivana porttina oman mielen tuonpuoleiseen, voi väkivallan sallia osana kulttuurillista dialogia - ratkaisumallina todellisuuden ja ajatuksen välillä. Väkivalta esimerkiksi juuri gornossa on kuitenkin aiempaa laaja-alaisempaa: positiivisen katharsiksen sijaan väkivalta nähdään siinä ruumiin, tämän mielemme vankilan, tuhoamisena. Uudenlaisessa kauhussa mahdollisuudet vapaudelle lunastetaan nimittäin ruumiinjäsenten kustannuksella.



Psykon jälkeen fiktiivisiä veritöitä leimasi pitkään ajatus väkivallasta päätepisteenä: sovituksen välineenä. Veri merkitsi loppua. Aivan viime vuosina ajatus on kuitenkin muuntunut ja väkivalta merkitsee yhä useammin uutta alkua: välillistä uhrausta. Jos leikkaat irti miehen peniksen, saat elää, tai jos leikkaat jalkasi irti, saat lisää aikaa. Ja jos ihosi kaavitaan irti, saavutat uuden tietoisuuden tason. Erikoisena piirteenä (anglosaksisessa kauhussa) itsensä leikkely peilaa usein miehiin kohdistuvaa väkivaltaa, kun taas naisille on yhä tarjolla suoraviivaisempi elä tai kuole -maailma. Yleensä juuri nainen toimii silti katsojien viimeisenä samastumisen kohteena, empaattisena vastavoimana pahuudelle.



Mitä 2000-luvun kauhu sitten kertoo modernin yhteiskuntamme peloista? Sinällään elokuvien asetelma ei ole juurikaan muuttunut viimeisen 40-vuoden aikana. À l'intérieur (2007, Alexandre Bustillo & Julien Maury) tuo traumoista kärsivän psykopaatin raskaana olevan naisen kotiovelle, kun taas Calvaire (2004, Fabrice Du Welz) luottaa sodomiassa ruraalin maalaisyhteisön voimaan. Toisin kuin 60-luvun fiktiossa, egosentrinen väkivalta on kuitenkin kääntynyt yhä selkeämmin ratkaisumalliksi, jolla myös elokuvien uhrit lunastavat oikeutensa elää. Tältä osin ero Psykon, The Texas Chain Saw Massacren, giallojen ja ylipäätään 70-luvun kauhun maailmankuvaan on kääntynyt realismin suuntaan. (Graafinen) väkivalta ei ole enää pahatekijöiden yksinoikeus, päinvastoin: väkivallan oikeutuksen määrittelee ainoastaan sille tarjottu näkökulma.

Toisin kuin moottorisahan edestä karkuun juossut Sally, ei uuden ajan Beth (Hostel: Part II 2007/Eli Roth) enää alistu kohtaloon, vaan ostaa vapautensa tarjoamalla tukun rahaa ja silpomalla pahantekijänsä. Psykologisesta väkivallasta ammentava Lars von Trierin Antichrist (2009) puolestaan osuvasti toteaa Freudin kuolleen: modernin ihmisen pahuus on määrittelemätöntä, usein järjetöntä, mutta inhimillistä. Psykon loppukaneetit eivät toimi enää etäännyttävänä voimana, sillä väkivalta toimii osana ihmisen (herzogilaista) itseilmaisun psykologiaa.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7