Caroline Munro
Espoo Ciné 2010
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Heartless (2009)

Monilahjakkuus Philip Ridleyn odotettu paluu valkokankaille ei ehkä ole toivottu välitön mestariteos, mutta vähintään kiinnostava se toki on. Tarina ja tunnelma vangitsevat heti ensi minuuteilla: Huppu päässä Lontoon yössä hiippaileva Jamie (Jim Sturgess, Across the Universe, 2007) valokuvaa satunnaisia kohteita. Kameraan tarttuu kuvia riehuvasta jengistä, jotka lähemmällä tarkastelulla paljastuvat jonkinlaisiksi demoneiksi. Pian nämä oliot ovatkin jo väijymässä hänen lähipiiriään. Jamie pysyttelee lähinnä omissa oloissaan, koska hänen naamassaan oleva laaja sydämen muotoinen syntymämerkki tuntuu saaneen hänet luopumaan toivosta elää "normaalisti". Demonien ilmestyminen laukaisee suuria muutoksia Jamien elämässä, eikä pelkästään huonoon suuntaan. Heartless alkaa kauhuelokuvana ja muuttuu keskivaiheilla enemmänkin erittäin mustaksi komediaksi. Katsojaa riivataan aika-ajoin halpamaisilla, mutta toimivilla säikyttelyefekteillä. Juoni polveilee moneen suuntaan ja tekee yllättäviä täyskäännöksiä. Tarina näyttää saaneen inspiraatiota ainakin Alan Parkerin Angel Heartista (1987) ja John McTiernanin syyttä unohduksiin vaipuneesta Nomadsista (1986).

Heartless on aikansa kuva. Lontoota riivaava katuväkivalta ja sen synnyttämä pelon ilmapiiri luovat demoneita mieliin, ja kaupunki itsessään jo näyttää vihamieliseltä ja kylmältä. Pääosa Jim Sturgess vetää uskottavan roolin hyvin ridleyläisenä outsider-hahmona. Hänet palkittiinkin tästä roolista parhaan miespääosan pystillä Fantasporto Film Festivalilla vuonna 2010. Toisen mieleenpainuvan roolin tekee The Passion (2008) -minisarjassa Jeesusta näytellyt Joseph Mawle, tosin huvittavan ylilyövällä tavalla. Suurin osa elokuvasta pyörii sopeutumisen ja hyväksymisen ympärillä, kuten Ridleyn edellinenkin elokuva The Passion of Darkly Noon (1995). Erikoisia ja mietityttäviä yksityiskohtia täyteen ladattu Heartless yhdistelee näppärästi toimivaa peruskauhua ja pohdiskelevaa sosiaalista draamaa, sekä jättää jälkeensä nautinnollisen vainoharhaisen tunnelman.

***½-

Monsters (2010)

Monsters on käytännössä District 9 (2009) ilman huumoria ja mauttomaksi yltyvää toimintaa. Lähitulevaisuudessa NASA:n luotain on löytänyt aurinkokunnasta elämää, mutta rysähtänyt paluumatkalla Meksikon seudulle. Valloilleen päässeet muukalaisorganismit ovat muuttaneet Meksikon ja USA:n rajaseudun "tartuntavyöhykkeeksi", jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti. Maiden armeijat taistelevat jättimäiseksi kasvavia olioita vastaan, mutta tarkempaa tietoa tilanteesta ei katsojalle juuri heru. Meksikossa sodan jälkiä palkkioiden toivossa dokumentoivaa valokuvaajaa Andrew'ta (sivuosista ja tv-rooleista löytynyt Scoot McNairy) pyydetään saattamaan lehden omistajan tytär ja silmäterä Samantha (Whitney Abe) turvaan jenkkeihin keinolla millä hyvänsä. Junamatka kuitenkin katkeaa ja kohta jännitetään sitä päätyykö pari lopulta vaaralliseen matkaan tartuntavyöhykkeen halki. Lisäksi jännitetään sitä, malttavatko nuoret matkaajat pitää näppinsä erossa toisistaan, Samanthaa kun odottavat USA:n puolella kihlattu ja häät.



"Realististen" hirviöelokuvien, kuten Cloverfield (2008) ja District 9, menestyksen kopioimisen lisäksi tekijät haluavat sanoa jotain jenkkeihin pyrkivien meksikolaisten tilanteesta. Asetelma ei todellakaan ole hienovarainen, mutta elokuva petaa näppärästi tilanteen, jossa yhdysvaltojen kansalaiset pääsevät kerrankin tarkastelemaan maatansa rajalle rakennetun massiivisen muurin vähäosaisemmalta puolelta. Matkalla kohti unelmien lintukotoa joutuu laittamaan paljon peliin, luottamaan hämärämiehiin ja maksamaan 5000 dollaria pelkästä lauttalipusta, ja silti perille pääseminen on epävarmaa. Samaan tapaan tällaista epätoivoista, hapuilevaa matkailua kuvasi Fabrice du Welzin erinomainen Vinyan (2008).

Hämmentävin aspekti Monstersissa on tekijöiden väite, että se on tuotettu vain 15 000 dollarin budjetilla. Tätä on elokuvaa katsoessa hyvin vaikea uskoa todeksi. Osaselitys on siinä, että ohjaaja Gareth Edwards on tehnyt aiemmin uraa efektimiehenä ja väsännyt kertyneellä ammattitaidolla itse cgi-tehosteet. Tietokoneella luodut jättimäiset avaruustursaat, pienet kasvimaiset muukalaiset ja romuttuneet lentokoneet ovat kautta linjan tarpeeksi uskottavia ja vieraannuttavaa tietokoneisuutta on usein vielä piiloteltu ujuttamalla ne rakeiseen yökamerakuvaan tai esim. televisioissa pyörivien uutisten sekaan. Lopputulos on erittäin onnistunut ja puolidokumentaarinen tyyli lisää uskottavuutta. Ohjaaja kertoo tehneensä elokuvaa sissimetodeilla, esim. menneensä kysymään ihmisiltä voiko heidän taloonsa tulla kuvaamaan. Kotikutoisen elokuvanteon voimannäytteenä Monsters on ehdotonta katsottavaa, eikä sen katsomista muistakaan syistä tarvitse katua.

***½-

The Pack (La meute, 2010)

Ensikertalaisen Frank Richardin ohjaama ja käsikirjoittama La meute jatkaa Haute tensionin (2003) aloittamaa rankkuuteen tähtäävien ranskakauhuilujen sarjaa. Charlotte (Cannesissa parhaan näyttelijättären palkinnon roolistaan Rosettassa vuonna 1999 napannut Émilie Dequenne) on hurja tyttö. Hänen vasemman kätensä rystysiin on tatuoitu HATE, ja oikean rystysiin HATE. Hän uskaltaa ottaa maaseudulla kyytiin liftarin. Edes monista rankistelurooleista pahaenteisen tuttu papparainen Philippe Nahon "I FUCK ON THE FIRST DATE" -paidassa ei saa häntä hätkähtämään. Syytä varovaisuuteen tietenkin olisi, koska Ranskan syrjäseudulla voi helposti päätyä sadististen ja arvaamattomien maalaistollojen vangiksi.

La meute noudattaa harmillisen pitkään aivan liian tuttua kerrontaa, jossa katsojan tehtäväksi jää vain naureskella mustalle huumorille ja odotella koska elokuva suvaitsee viimeinkin paljastaa korttinsa. Loppupuolella mukaan ryömiikin varsin yllättäviä WTF-elementtejä, mutta myös hieman tylsistyttävää ammuskelutoimintaa. La meuten vinksahtaneen maailman asukit ovat kovanaamaisia ja siten alttiita konflikteille. Vähiten kovuuttaan korostava on flegmaattisen välinpitämättömältä vaikuttava liftari Max (Benjamin Biolay). Yllättävästi pahansisuisin hahmo on paikallista ravintolaa pitävä vanhempi mamma La Spack (pitkän uran tehnyt Yolande Moreau), joka pistää luun kurkkuun jopa riehuville prätkäjengiläisille.

Uudehkojen ranskalais-belgialaisten landekauhuelokuvien laatuakselilla La meute sijoittuu lähemmäs Fabrice Du Welzin mestarillista Calvairea (2004) kuin Xavier Gensin säälittävän tympeää Frontière(s):ia (2007). Franck Richardin terävä ohjaus ja tinkimätön asenne hyvittävät tarinan köykäisyyttä. Debyyttielokuvaksi La meute on varteenotettava käyntikortti, mutta jättää silti ikävän jälkimaun siitä, että koko tarina olikin pelkkä pitkitetty vitsi.

***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7