Caroline Munro
Espoo Ciné 2010
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Die Tür (The Door, 2009)

Aikamatkailu tarjoaa herkullisia tilaisuuksia minimalistisiinkin draamoihin. Die Türin teema on toinen mahdollisuus. Taiteilija David (jatkuvasti liemeen joutuvien rooleja napsiva Mads Mikkelsen) on hoitelemassa naapurin naista kun hänen pitäisi olla vahtimassa tytärtään. Tyttö hukkuu uima-altaaseen, ja Davidin elämä ja suhde luhistuvat. Mikkelsen tekee hienoa työtä näyttäessään kärsivältä ja lopussa olevalta mieheltä.

Toinen mahdollisuus onneen tarjoutuu ilman suurempia selittelyjä: Mystisesti löytyvän tunnelin kautta David matkustaa viisi vuotta takaisin päin ajassa ja pääsee estämään tyttärensä kuoleman. Twistiä tarinaan syntyy siitä, että hän myös vahingossa tappaa menneisyyden itsensä ja ottaa tämän paikan. Vaimo ja ystävät eivät huomaa mitään outoa, mutta tytärtään hän ei kuitenkaan höynäytä näin helposti. Uutta elämää varjostavat tyttären epäilyjen lisäksi tunkeileva naapurin mies ja pihalle haudattu Davidin oma ruumis. Hieman liian myöhään tarinaa virvoitetaan yllättävämmilläkin käänteillä, mutta onhan tällaista aikaparadoksien paikkailua ja elämänopetusten antamista jo nähty - elokuvan esikuvana on luultavasti ollut näppärä espanjalainen Los cronocrímenes (2007), joka tosin ensisijaisesti repi aiheesta mustaa huumoria. Die Tür on tunnelmaltaan painostavan vakava, raskassoutuinen ja ammattitaidolla toteutettu draama. Sci-fin etsijät älkööt vaivautuko.

***--

Savage (2009)

Dublinin humalaisten räyhääjien täyttämiltä kaduilta kumpuaa tämä inhottava pieni sairastarina. Nössö Paul (Darren Healy) on tottunut todistamaan väkivaltaa vain kameran takaa lehtikuvia rikollisista kuvatessaan. Eräänä yönä hän joutuu satunnaisesti raakalaismaisen pahoinpitelyn uhriksi. Pahoinpitelijät viiltelevät Paulin naamaa ja jopa napsaisevat tämän munat mukaan muistoksi. Traumatisoituneelta uhrilta puuttuvat coping-keinot tapahtuneen käsittelyyn. Läheisiä, tukevia ihmisiä ei juurikaan näytä olevan hänen elämässään. Pelossa elävä mies yrittää palautua terapian kautta, mutta hylkää sen saatuaan uuden suunnan elämälleen itsepuolustuskurssilla.

Taksikuskin (1976) Travis Bicklen tapaan Paul ajaa hiuksensa pois ja treenaa kotona tilanteita, fantasioi niistä ja vaanii kaupungilla mahdollisuuksia toteuttaa väkivaltaisia visioitaan. Pakkomielteenomaisesti hän yrittää photoshopata tarkemmaksi valvontakameraan tarttunutta kuvaa väkivallantekijöistään, popsii kuntosalin itäblokkilaiskorstoilta ostamiaan steroideja ja harjoittelee kostoa teurastamalla lampaan ja uhkailemalla kadulla meluavia. Edes kodin lähellä maleksiva teinijengi ei enää uskalla sanoa mitään tälle synkälle hahmolle. Katuja valvovissa CCTV-kameroissa ei näy enää rikoksen uhri, vaan jotain aivan muuta. Naistuttava Michelle (Nora-Jane Noone, The Descent 2005) koettaa tarjota pehmeämpää tietä parantumiseen, mutta pahan olon kurimus on vahva. Paulin lopullinen katarsis on rajuudessaan mykistävä.

Nihilistinen Savage tutkii ensisijaisesti kahta aihetta: miehuuden määritelmää holhoavassa yhteiskunnassa, ja sitä onko äärimmäinen väkivalta ja raivo sisäsyntyistä, vai voiko kuka tahansa oppia siihen ääriolosuhteissa. Melgibsonmaisesti tuijottava Healy tekee kylmäävän hyvän roolin muuntautuessaan uskottavasti ihmishirviöksi. Mitään erityisen omaperäistä elokuva ei tarjoa (ainakaan Taksikuskin nähneille), mutta kuristavan tiukan tunnelman ja laadukkaan ohjauksen ansiosta se saavuttaa samalla aihepiirillä liikkuvan Gaspar Noén Irréversiblen (2002) kaltaisen intensiteetin.

****-

Red White & Blue (2010)

Kouraisevan rankka Red White & Blue sijoittuu siihen Amerikkaan, jossa surkeissa luukuissa majailevat toisen luokan kansalaiset puurtavat duunia dinereissä ja tehtaissa minimipalkalla. Yksi tällainen, juurettomalta ja emotionaalisesti särkyneeltä vaikuttava nuori Erica (Amanda Fuller), elelee köyhästi Texasissa, panee kaikkia vastaantulijoita ja välttelee sitoutumista. Elokuva pelaa selvästi katsojan odotuksilla ja valitsee usein yllättävän humaanin reitin. Epäilyttävän näköiset rokkarit paljastuvatkin sympaattisen epävarmoiksi, samoin Ericaan ihastuvalla naapurin oudolla linnulla Natella (Noah Taylor, Shine, 1996) tuntuu olevan kultainen sydän. Tämä laiha, epäsiistin oloinen mies tosin täyttää psykopaatin tuntomerkit ja on lähetetty kotiin Irakin sodasta ("honorable discharge"). Naten erityistaidot vankien kuulustelijana ovat saaneet sittemmin CIA:nkin soittelemaan työtarjouksia. Moniulotteiset hahmot yllättävät moneen kertaan ennen lopun helvetillisiä väkivallanvisioita, jotka tuntuvat sitäkin pahemmilta loistavan henkilöpohjustuksen jälkeen.

Jos Red White & Blue olisi tehty 70- tai 80-luvulla, kyseessä olisi epäilemättä kulttimaineessa oleva slasher-klassikko. Nyt se on poikkeuksellisen älykkäästi ohjattu tragedia, jonka ahdistavan realistiset kauhun hetket tuovat tyyliltään mieleen The Last House on the Leftin (1972) ja Henry: Portrait of a Serial Killerin (1986). Ohjaaja Simon Rumleyn itse kirjoittama draama taas on samankaltaista, joskin vieläkin rosoisempaa, kuin Buddy "Combat Shock" Giovinazzon mestarillisessa Life Is Hot in Cracktownissa (2009). Red White & Blue on katsojan manipuloinnin taidonnäyte ja laadultaan aivan toiselta planeetalta kuin Rumleyn edellinen kokopitkä, sekavan ankea The Living and the Dead (2006).

****½

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7