Caroline Munro


Kulttiohjaaja ja eksploitaatioelokuvan historioitsija Frank Henenlotter (Basket Case, 1982; Brain Damage, 1988) saapuu Night Visions Maximum Halloween 3010 -festivaaleille (27.-31.10.2010) vieraaksi, tuoden mukanaan tuoreen dokumenttielokuvansa Herschell Gordon Lewis: The Godfather of Gore (2010). Dokumentin kohteena on eksploitaatioelokuvan elävä legenda Herschell Gordon Lewis (s. 1929), jota pidetään gore-elokuvien keksijänä. Absurdin tyylikkäiden gore-elokuviensa lisäksi Lewisin filmografiasta löytyy myös mm. kilttejä seksikomedioita (Adventures of Lucky Pierre, 1961; How to Make a Doll, 1968), vinksahtaneita lastenelokuvia (Jimmy, the Boy Wonder, 1966; The Magic Land of Mother Goose, 1967) ja jopa poliittinen satiiri (The Year of the Yahoo!, 1972 - jonkinlainen esi- Bob Roberts...?). Elokuvanteon ohella Lewisillä on yliopistotutkinto journalismista, ja hän on kuuleman mukaan jonkinlainen guru copywriter-piireissä.


Gore-taiteen juuria etsiessä monesti mainitaan 1800-luvun lopulla aloittanut pariisilainen pienteatteri Grand Guignol. Teatterin esittämissä, usein melodramaattisissa näytelmissä (myös jännitystä ja kauhua mahtui mukaan) oli mukana aikaansa nähden realistisesti toteutettuja graafisen verisiä murha- ja kidutuskohtauksia.

Grand Guignol lopetti lopulta taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Mielenkiintoista kyllä, melkein välittömästi kuin gore-teatteri loppui 1962, tuli gore-elokuva mukaan kuvioihin Lewisin myötä. Blood Feast (1963), Lewisin legendaarisin elokuva, toi graafisen verenvuodatuksen elokuviin ja jotakuinkin loi gore/splatter -lajityypin. Elokuvassa riehuva murhaaja kerää ruumiinosia "verijuhlaa" varten, jossa herätettäisiin henkiin egyptiläinen jumalatar Ishtar. Tämä brittien pahamaineiselle Video Nasties -listalle joutunut pioneerimainen teos sisältää mm. kielen irti repimisen sekä häiritsevän yliampuvia vahattuja kulmakarvoja. Blood Feastin perintö on mittava, ja elokuva onkin vilahtanut pyörimässä aina Gaspar Noén Carnesta (1991) suomalaisen uskontopropagandan klassikkoon Saatana kutsuu minua (1994) sekä nyt tuoreeltaan Michael Mooren Capitalism - A Love Storyyn (2009), jonka avaa ote Blood Feastin trailerista.

Aivan ensimmäinen gore-elokuva kuitenkin on luultavasti japanilainen Nobuo Nakagawan Jigoku (Hell), joka julkaistiin kolme vuotta ennen Blood Feastia vuonna 1960. Elokuvassa ehkä Maailman Epäonnisin Ihminen kohtaa sarjan traagisia sattumuksia ja lopulta heittää veivinsä, kohdaten helvetin kauhuja, jotka sisältävät monia varsin mykistäviä gore-efektejä voimakkaissa väreissä.

Lewis oli kuitenkin ensimmäinen, joka täysin sovitti Grand Guignolia muistuttavan hurmeisen lähestymistavan elokuvaan ja toi sen yleisempään tietoisuuteen. Graafista, hyvin veristä väkivaltaa ei pelkästään ollut runsaasti, vaan elokuva - ja tietenkin elokuvan mainoskampanja - pyöri sen ympärillä (Jigokussa gore-show oli suurimmaksi osaksi rajattu elokuvan viimeiseen kolmannekseen). Mielenkiintoista kyllä, Lewisillä itselläänkin oli lyhyen aikaa grandguignolmainen teatteri Chicagossa nimeltään The Bloodshed, jossa näytettiin elokuvia, jotka äkkinäinen livenä toteutettu gore-näytös keskeytti.

Gianni Proian mondo-elokuvassa Ecco (1963) kuvataan yhdessä kohtaa - mikäli George Sandersin monotonista kertojaääntä on uskominen - "historiallista dokumenttia", eli Grand Guignol -teatterin viimeistä esitystä. Ko. historiallinen dokumentti päättyy siihen että kirkuvan naisen käsi sahataan irti. Frank Henenlotterille kohtaus tuo mieleen Blood Feastin menestyksen innoittamana tehdyn Lewisin toisen gore-elokuvan Two Thousand Maniacs! (1964). Ns. veri-trilogian päätöksenä oli loistava Color Me Blood Red (1965), joka kertoo häiriintyneestä taidemaalarista, joka tietyn punasävyn perässä ryhtyy käyttämään kankaalla maalin sijasta verta, maalipurkin ominaisuudessa toimivien ruumiiden kertyessä (mielenkiintoisen sattuman kautta jo Jigokussa on kohta jossa taidemaalari yrittää maalata verellä). Perusideasta on 2000-luvulla tehnyt totta erinomainen nuori taidemaalari Yhdysvalloista, Vincent Castiglia, joka käyttää omaa vertaan kuviensa toteutukseen.

Persoonaltaan hyvätapaisen Herschell Gordon Lewisin kuvauspaikoilla ollaan hyvin organisoituneita, ja ilmapiirissä pyritään yhteisöllisyyteen. Kuvausryhmän järjestäytymisestä huolehtii Lewisin sijaan apulaisohjaaja. "Jos apulaisohjaaja on pätevä, ohjaaja jättää nuo alueet apulaisohjaajalle.", toteaa Lewis. "Muutoin titteli on merkityksetön, ja ohjaajalla pitäisi pelkästään olla henkilökohtainen assistentti". Entäpäs valmistautuminen elokuvien kuvauksiin? Kuuluuko Lewis niihin ohjaajiin, jotka kammoksuvat kuvakäsikirjoituksia?

"En enää käytä kuvakäsikirjoituksia tai yksityiskohtaisia luonnoksia. Ne eivät pelkästään hidasta tuotantoa, vaan voivat myös estää kuvauspaikalla keksittyjä parannusehdotuksia", Lewis sanoo.



Lewis suhtautuu humoristisen vähättelevästi elokuviaan kohtaan - Cahiers du cinéma -lehden todettua että H.G. Lewis on "aihe joka tarvitsee lisää tutkimista", Lewis totesi että samaa sanottiin syövästäkin. Silti lukemattomien muiden ohjaajien tuotokset eivät ole niin välittömästi tunnistettavissa kuin Lewisin: vaikkei kuvissa vuodatettaisi veren pisaraakaan, Lewisin elokuvien värit, äänimaailma ja tunnelma luovat yleisen sävyn, joka johdonmukaisesti toistuu elokuvasta toiseen. Miten tuollainen sävy tulee Lewisin elokuviin - syntyykö se kuin itsestään vai täytyykö sen eteen tehdä kovastikin työtä? "Mitään ei tapahdu 'luonnollisesti'." Lewis sanoo. "Mainitsemasi sävy kumpuaa yksikertaisesta totuudesta: meidän kuuluu viihdyttää ihmisiä, ei pelkästään näyttää millaisia neroja olemme. Pistän vain itseni elokuvan katsojan asemaan. Ja tiukka budjetti estää egoa tulemasta mukaan kuvaan."

Lewis jäi 1970-luvun alussa yhteensä kolmekymmentä vuotta kestäneelle tauolle elokuvanteosta. Syynä ei uskoisi olleen ainakaan elokuvien vesittyminen, koska taukoa edeltävät teokset ovat varsin mielenkiintoisia. Henenlotter kuvailee The Wizard of Gorea (1970) kuin "kauhuelokuvaksi joka on tehty Mars-planeetalla". Tämä kiteyttää hyvin elokuvan viehättävän mielipuolisuuden. Taikuri Montag the Magnificentin (nautittavan yliampuva Ray Sager) esityksissä naisen kahtia sahaaminen tapahtuu moottorisahalla ja suolimössöltä ei voida välttyä. Hurmeisissa taikaesityksissä käytetään erikoista, melkein Viime vuonna Marienbadissa (1961) -elokuvan mieleen tuovaa arthousemaista lineaarisuuden ja todellisuuden sekoittavaa leikkausta. Mistä tällainen epätavallinen leikkaustapa?

"Halusin mukaan zenmäisen pohjavireen. Tämä oli helpoin tapa tehdä se ottaen huomioon pieni tuotantobudjettimme", sanoo Lewis.

Joel M. Reed teki viitisen vuotta myöhemmin Bloodsucking Freaksin (aka The Incredible Torture Show, 1976), joka oli sleazympi päivitys Wizard of Goresta, samaan tapaan kuin Lewisin oma Color Me Blood Red Roger Cormanin Bucket of Bloodista (1959).

Viimeiseksi jäänyt elokuva Lewisiltä ennen hänen hyvin pitkää sapattivapaataan oli The Gore Gore Girls vuodelta 1972. Erikoiseksi verrattuna Lewisin toisiin elokuviin teoksen tekee se, että häijyn verenvuodatukseen yhdistetään lähes härskin oloista seksuaalista materiaalia. Henkilöhahmot sekä kehyskertomus yksityisetsivästä ovat tylsiä, mutta surrealistisen yliampuvat murhakohdat ovat groteskiudessaan Lewisin muistettavimmat. Elokuvassa mm. suussa oleva purkkapallo täyttyy verellä kuoleman hetkellä, ja pahamaineisimmassa kohtauksessa murhaaja leikkaa saksilla naisen nänniä, ja rinnan sisältä suihkuaa maitoa. Sitten murhaaja leikkaa irti toisen nännin, ja sieltä vuorostaan suihkuaa ulos kaakaota! "Halusin tehdä selväksi asian: Tämä on epätodellista", Lewis sanoo. "Tämä on hullu vitsi. Kyllä, joitain katsojia kohdat häiritsevät, mutta toiset reagoivat niin kuin tarkoitinkin heidän reagoivan: he nauravat."



Vuosikausia huhuiltu mahdollinen comeback elokuvantekoon toteutui Lewisille vuonna 2002 kauan odotetun jatko-osan Blood Feast 2 (lisänimeltään All U Can Eat) myötä, jossa veritehosteiden lisäksi voi bongata John Watersin pikkuroolissa pedofiilipappina. Elokuva sai taas vipinää Lewisin elokuvantekoon, ja uusia projekteja alkoi syntyä. Nyt 81-vuotiaan ohjaajan uusin tuotos on nimeltään The Uh-oh Show (2009), jonka työnimenä oli Grim Fairy Tales - Lewis myöntää että nimenvaihdoksen syynä oli levittäjien mielipide nykyisen nimen suuremmasta kaupallisesta potentiaalista. The Uh-oh Show'n käsikirjoitus on itse asiassa ollut Lewisillä jo pitkään: alkujaan se oli käsikirjoitus jonka Lewis oli itse vuosia sitten kirjoittanut Blood Feast 2 -elokuvaksi. Lopulta tehdystä kakkososan käsikirjoituksesta vastasi kuitenkin elokuvan tuottajanakin toiminut W. Boyd Ford. The Uh-oh Show'ssa seurataan mainiota ideaa gore-tietovisailusta, jossa kysytään kompamaisia kysymyksiä ja väärästä vastauksesta hintana voi olla "an arm and a leg", niin kuin jenkit sanovat. Mitä muutoksia Lewis sitten huomaa pitkän taukonsa jälkeen tämän päivän elokuvanteossa verrattuna siihen mitä oli ennen?

"Muutoksia ei ole monia. Katsojani edustavat nykyään molempaa sukupuolta, välineistö on huomattavasti hienostuneempaa, ja dvd:iden mukaan tuleminen mahdollistaa kilpailukyvyn ilman teatterilevitystä", kertoo goren kummisetä.

Filmografia ohjaajana [o] ja tuottajana [t]:

The Prime Time (1959) [o,t]
Living Venus (1961) [o,t]
The Adventures of Lucky Pierre (1961) [o]
Daughter of the Sun (1962) [o]
Nature's Playmates (1962) [o]
Boin-n-g (1963) [o]
Blood Feast (1963) [o,t]
Goldilocks and the Three Bares (1963) [o]
Bell, Bare and Beautiful (1963) [o]
Scum of the Earth (1963) [o]
Two Thousand Maniacs! (1964) [o]
Moonshine Mountain (1964) [o,t]
Sin, Suffer and Repent (1965) [o]
Moonshine Mountain (1964) [o]
Color Me Blood Red (1965)[o]
Monster a-Go Go (1965) [t]
Jimmy, the Boy Wonder (1966) [o]
A Taste of Blood (1967) [o,t]
The Gruesome Twosome (1967) [o,t]
Something Weird (1967) [o]
The Girl, the Body, and the Pill (1967) [o,t]
Blast-Off Girls (1967) [o,t]
The Magic Land of Mother Goose (1967) [o]
She-Devils on Wheels (1968) [o,t]
The Alley Tramp (1968) [o,t]
Suburban Roulette (1968) [o,t]
Just for the Hell of It (1968) [o,t]
Paikka rakastavaisille (Amanti, 1968) [t]
How to Make a Doll (1968) [o,t]
The Ecstasies of Women (1969) [o]
Linda and Abilene (1969) [o]
Miss Nymphet's Zap-In (1970) [o,t]
The Wizard of Gore (1970) [o,t]
Stick It in Your Ear (1970) [t]
This Stuff'll Kill Ya! (1971) [o]
Black Love (1971) [o,t]
The Year of the Yahoo! (1972) [o,t]
The Gore Gore Girls (1972) [o,t]
Blood Feast 2: All U Can Eat (2002) [o]
The Uh-oh Show (2009) [o]
2001 Maniacs: Field of Screams (2010) [t]
The Chainsaw Sally Show (2010) [t]