Caroline Munro
Charles Bronson, osa 1: Being Paul Kersey
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Maailmassa on monia epäkohtia ja yksi suurimmista on se, ettei Elitisti ole vielä ehtinyt paneutua Charles Bronsonin (1921-2003), lahjomattoman kovanaaman filmografiaan. Charles Bronsonin värikäs elämä hiilikaivoksien syövereistä B-29-pommikoneen miehistön jäseneksi ja lopulta elokuvamaailman jäljittelemättömäksi auktoriteetiksi kuuluu jo itsessään suuriin tarinoihin. Näin laajaa osiota ei kuitenkaan voida käsitellä hetkessä, joten Elitisti aloittaakin Charles Bronson -artikkelisarjan, jossa käsitellään erityyppisin täsmäiskuin miehen ainutlaatuista uraa. Ensimmäisessä osassa keskitymme vigilantismin ja Väkivallan vihollinen -elokuvien ympärillä liikkuviin juonteisiin.

Henkilökohtaiselta elämältään Charles Bronsonista piirtyy kuva yksinäisestä sudesta ja sosiaalisesti ulkopuolisesta yksilöstä. Sulkeutuneisuus, huumorintajuttomuus ja varautuneisuus ihmisiä kohtaan olivat hallitsevia luonteenpiirteitä ja osa näistä oli epäilemättä tulosta niistä äärimmäisen köyhistä oloista, joissa hän joutui varttumaan nuoruutensa. Toisaalta hänen ehdottomuutensa ja joskus oudotkin periaatteensa aiheuttivat ongelmia ja saattoivat vaikeuttaa uraa. Säännönmukaiseksi muotoutuikin tilanne, jossa luottamuksen ansainnut yhteistyökumppani yleensä teki Bronsonin kanssa useamman produktion. Kolmen ensimmäisen Väkivallan vihollinen -elokuvan ohjaaja Michael Winner oli yksi harvoja Bronsonin ystäviä. Hänen mukaansa Bronson oli sisimmässään äärimmäisen epävarma itsestään ja tämä selitti tarpeen tuoda vaimonsa Jill Ireland useimpien elokuvien naisrooleihin sekä varautuneisuuden muita isoja tähtiä kohtaan. Kaiken tämän vastapainoksi fyysiseltä olemukseltaan hän oli sitten täysin omaa luokkaansa, ja Walter Hillin debyyttiohjaus Haastaja (Hard Times, 1975) onkin malliesimerkki siitä kuinka tiukassa kunnossa tuolloin 54-vuotias näyttelijä oli.

Jokaisen aidosti historiaan jäävän näyttelijän filmografiaan kuuluu yleensä yksi tai useampia jäljittelemättömiä ja ainutlaatuisia valkokangasrooleja - sellaisia joiden esittäjäksi ei voisi kuvitella ketään muuta. Charles Bronsonin yksi avainrooleista on Väkivallan vihollisen vigilantin, Paul Kerseyn hahmo. Ensimmäinen Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) nosti 53-vuotiaan näyttelijän kerralla supertähdeksi ja synnytti samalla vigilante-genren. Charles Bronsonin ura ja poliittisesti epäkorrekti lajityyppi kulkivat omia polkujaan, kunnes vajaan kymmenen vuoden päästä taas yhdistyivät Cannonin tuotannoissa. Olosuhteet kulttielokuvien sarjalle olivat otolliset. Sarjan myötä Charles Bronsonista muodostui populaarikulttuurissa vigilantin arkkityyppi.

Tämä ei toki ollut sellainen saavutus, josta Charles Bronson itse olisi ollut ylpeä. Henkilökohtaisesti hän ei arvostanut jatko-osia kovinkaan korkealle niiden lähtökohtaisen ilkeyden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Bronson ei käytännössä osallistunut jatko-osien työstämiseen kuvauksien ulkopuolella. Hän toki suoritti roolit asiaan kuuluvalla tavalla - saihan hän samalla työskennellä arvostamiensa ystävien Michael Winnerin ja J. Lee Thompsonin kanssa. Bronson myös ymmärsi hyvin filmitähteyden realiteetit: kukaan ei voi pysyä huipulla ikuisesti ja Bronsonin tähti oli ollut jo vuosia himmenevä. Jälkikäteen voidaan kuitenkin sanoa, että vaikka elokuvallisesti 80-luku saattoi olla hänen urallaan väheksytyintä aikaa, niin tuolla vuosikymmenellä hän nousi myös uuden sukupolven yleiseen tietoisuuteen.

Jokainen sarjan elokuva kävi valkokangaslevityksessä, mikä on nykyperspektiivistä melko hämmästyttävää. Syyt sarjan menestykselle (ja myöhemmälle kulttimaineelle) ovatkin siinä, että jatko-osat pystyivät aidosti ylittämään paitsi edelliset osat, niin monasti myös kilpailevat lajityypin elokuvat. Ne eivät kopioineet aikaisempia osia suoraan, vaan niissä oli aina jotain uutta - tai ainakin selkeää yritelmää. Sarjan menestynein osa Väkivallan vihollinen 3 (Death Wish 3, 1985), piti jopa kaksi viikkoa katsotuimman elokuvan ykkössijaa lähes 1500 kopion voimin Yhdysvalloissa. Kaikella on kuitenkin loppunsa, ja viides osa Väkivallan vihollinen V: kalman kasvot (Death Wish V: The Face of Death, 1994) oli puolestaan joutsenlaulu monellekin eri asialle. Se oli samalla elokuvasarjan, Menahem Golanin tuotantoyhtiöiden ja Bronsonin itsensä viimeinen valkokangaselokuva. Muutaman sadan kopion lukumäärästä huolimatta se katosi käytännössä parissa viikossa teattereista. 20 vuoden jatkumo päättyi.

Itse sarjan tarina ei kuitenkaan loppunut vielä tähän. Viidennen Väkivallan vihollisen ilmestyessä videolle antoi Golanin 21th Century Films tuotantotiedotteen Death Wish 6: New Vigilante elokuvasta (jonka tarkoitus oli esitellä Bronsonille jatkaja). Yhtiö tosin meni konkurssiin ennen kuin mitään konkreettista ehti seurata. Vuosia myöhemmin Golanin uusi tuotantoyhtiö New Cannon Inc. antoi taas tiedotteen vastaavasta elokuvasta. Kyseessä oli koripalloilun(!) maailmaan sijoittuva vigilante-elokuva Death Game (2001). Pääosaan oli kaavailtu Michael Dudikoffia ja nimikettä mainostettiin avoimesti "Death Wish -tuottajan elokuvana" (pienellä hämäyksellä yritetään taas kerran antaa kuva Menahem Golanista alkuperäisen elokuvan tuottajana). Kuvauksien lopulta alkaessa Dudikoff ei enää ollut kuvioissa mukana, vaan pääosanesittäjä oli vaihtunut tuntemattomaan nimeen. New Cannon Inc. on sittemmin vaihtanut jälleen nimeä (tai lopettanut yhtiönä) ja on nykyisin New Generation Film. Uusista vigilante-elokuvista ei ole toistaiseksi tietoa... Enemmän ajankohtainen asia on kuitenkin alkuperäisen Väkivallan vihollisen remake-versio. 90-luvulta asti on aika ajoin spekuloitu uusintaversiosta, mutta huhut ovat aina kuolleet nopeasti. Viime vuosien aikana sitkein kiinnostus uusintaversion tekoon on tullut Sylvester Stallonelta.

Väkivallan vihollinen -sarjan historia on täynnä erikoisia personallisuuksia, outoja yksityiskohtia ja oppikirjamaisen eksploitaatiomaista otetta. Joka puolelta löytyy arkilogiikan ja järjellisyyden rikkovia yksityiskohtia, kuten vaikkapa elokuvien nimien alati vaihtuva esitysmuoto (Death Wish, Death Wish II, Death Wish 3, Death Wish 4: The Crackdown, Death Wish V: The Face of Death). Cannonilla luettiin (ilmeisesti liian) tarkkaan 80-luvun puolessa välissä jokin tutkimus, jossa kerrottiin, että ihmiset eivät ymmärrä roomalaisia lukuja. Niinpä kolmas elokuva numeroitiin heti normaalilla numerolla roomalaisten lukujen sijasta. Sama sääntö jatkui myös neljännessä osassa, jota täydennettiin vielä lisäliitteellä: "The Crackdown". Viides osa kirjoitettiin kuitenkin taas roomalaisilla numeroilla ja sisälsi myös neljännen osan tapaan lisätekstin "The Face of Death". Lopputuloksena jokaisen elokuvan nimen esitystapa on toisistaan poikkeava. Viidennestä osasta oli julkaisu myynnissä myös ilman osanumerointia, nimellä Death Wish: The Face of Death. Tällä(kin) ilmeisesti yritettiin erehdyttää alkuperäistä elokuvaa ostavia asiakkaita valitsemaan 'väärä' elokuva.

Sarjan ja etenkin ensimmäisen Väkivallan vihollisen vaikutteet elokuvakulttuurissa ovat valtaisat. Niinpä aloitamme ensin pikakatsauksella vigilante-genreen ja arvioiden jälkeen esittelemme vielä muuta aiheeseen liittyvää materiaalia.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8