Caroline Munro
Charles Bronson, osa 1: Being Paul Kersey
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Johdanto vigilantismiin

70-luvulla syntyneen vigilante-genren siemenet kylvettiin vuonna 1966 Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa. Niukalla yhden äänen enemmistöllä syntyi ns. Miranda-päätös, joka määritteli rikoksista epäillyille tiettyjä oikeuksia ja linjasi todisteiden käytölle sääntöjä. Uuden oikeuskäytännön lähtökohdat ja linjaukset sotivat keskiluokan yksioikoista oikeustajua vastaan. Lain popularisointi yhdistettynä 60-luvun lopun kuohuntaan synnytti runsaasti yhteiskunnallista kritiikkiä (elokuvien tapa kärjistää ja vääristellä asioita ei ainakaan helpottanut asian hyväksymistä). 70-luvulla suurimmat pelot löytyivät samoista teemoista: väestöräjähdys oli yksi suurimpia tulevaisuuden uhkakuvia, jonka seurannaisvaikutuksissa lisääntyivät rikollisuus, saastuminen ja yhteiskunnalliset häiriöt. Öljykriisi taas toi esiin epäilyt kapitalismin tuhosta. Vigilante-genre syntyi tilaustuotteena 70-luvun murrokselle, uhkakuville ja yleiselle pessimismille.

70-luvulla syntyi monenlaisia muitakin kostoon perustuvia draamoja aina suorista väkivaltaeksploitaatioista (I Spit on Your Grave, 1977) rikollisten välienselvittelyihin (Kostaja kiven sisältä, 1973) ja Vietnam-veteraanien raivonpurkauksiin (Tappava salama, 1977). Kosto itsessään ei kuitenkaan vielä riitä vigilante-elokuvan määritelmäksi, vaan sisällössä on oltava poliittis-ideologista sisältöä ja yhteiskunnallista kommentointia. Olennaista myös on, että koston tielle lähdetään vasta siinä vaiheessa kun ollaan ensin turhauduttu ja petytty olemassa olevaan järjestelmään. Vigilantin kasvaessa rooliinsa viha ja kosto kohdistuvat pahantekijöihin ja halveksunta yhteiskuntaan. Asenteesta ja toimeliaisuudesta syntyy eräänlainen moraalinen testamentti vallalla olevaa järjestelmää kohtaan. Arvomaailmaltaan epäkorrekti Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) oli käytännössä koko genren alkuunpanija.

Lajityyppi ei tosin ollut pelkästään amerikkalainen keksintö, vaikka kaikki olennaisimmat suunnannäyttäjät tulivatkin sieltä. Maininnan arvoinen eurooppalainen elokuva on Enzo G. Castellarin Street Law (Il cittadino si ribella, 1974), joka yhteneväisen sisällön lisäksi ilmestyi samoihin aikoihin Väkivallan vihollisen kanssa. Kosto- ja vigilante-teemaisten elokuvien lisäksi syntyi paljon muitakin yhteiskuntajärjestyksen kriisiä peilaavia lajityyppejä, kuten Likaisen Harryn (Dirty Harry, 1971) tyyppiset poliisitarinat sekä erilaiset oikeusjärjestelmän rappiota kuvaavat oikeussalidraamat (Ja oikeutta kaikille, 1979).

Genren perusteesi on yhteiskunnassa olevan moraalisen rappion korostaminen. Moraalittomuus on ikään kuin yhteiskunnan rakenteissa oleva mädännäisyys, joka on siellä, koska sen sallitaan olevan. Sitä ylläpitää poliitikkojen, liberaalien ja byrokraattien vastuuttomuus, välinpitämättömyys ja narsistinen oman edun tavoittelu. Syntynyttä tyhjiötä täyttävät yhteiskunnan loiset ja pahantekijät, jotka haaskalintujen tavoin hyödyntävät järjestelmää tuottamatta mitään vastineeksi. Nihilistisen näkökulman mukaan järjestelmä ei ole enää parannettavissa vaan on oletusarvoisesti mätä.

Läheisiin kohdistunut isku on yleensä lähtökohta, josta tarina alkaa. Oikeuslaitos/virkavalta yleensä hylkää uhrin erilaisten byrokraattisten koukeroiden, yleisen saamattomuuden tai virheellisten toimien vuoksi. Muotoseikkoihin perustuvat lain porsaanreiät ja niitä hyväksikäyttävät lakimiehet antavat yleensä uuden iskun ja nöyryytyksen päähenkilöä kohtaan. Pahimmillaan asia kääntyy päälaelleen ja uhri joutuu jopa itse telkien taakse. Koska laki ei selkeästi olekaan oikeuden synonyymi, niin jossain vaiheessa päähenkilö hylkää yhteiskunnan säännöt ja muodostaa uuden järjestelmän oman moraalinsa pohjalta.

Vaikka lajityypin taustalla äkkiseltään näyttäisi olevan vain halpa oikeistolainen populismi, on sisältö usein moniselitteisempi. Moni näennäisesti omankädenoikeutta avoimesti puolustavaltakin näyttävä elokuva osoittaa usein minne valittu polku vääjäämättä vie: loputtomaan väkivallan kierteeseen, vallankäytön problematiikkaan ja moraalisiin ristiriitoihin. Genren yksi perustanlaatuinen konflikti syntyykin rajan ylityksestä: moraalisestikin ymmärrettävä kosto on silti samalla siirtyminen alkukantaisten yhteisöjen verikostoon perustuvaan oikeuskäsitykseen.

Vietnam-vigilantien taustalla yhteiskuntakritiikki oli pikemminkin puhdasta valtiovastaisuutta. The Exterminatorin (1980), Pahuuden voiman (Vigilante Force, 1976) ja Tappavan salaman (Rolling Thunder) kaltaisissa elokuvissa veteraanit siivoavat saastan kaduilta korkean moraalinsa ja syvän kaunansa ajamina. Näissä tarinoissa mentiin nihilismissä paljon pidemmälle, ja näennäinen pohtivuuskin korvautui välillä pelkällä toiminnallisella väkivaltaeksploitaatiolla. Väkivallan vihollinen 3 (Death Wish 3, 1985) oli kaikenkattavassa yliampuvuudessaan tämän kehityksen päätepiste ja vedenjakaja. Jatkossa tarinoiden perusvire muuttui viihteellisemmäksi ja niistä muotoutui enemmän perinteisiä toimintaelokuvia.

Viimeisen 20 vuoden aikana on säännöllisin väliajoin syntynyt teoksia, jotka ovat yrittäneet päivittää genreä uudelle vuosikymmenelle. Lopputulos ei ole toistaiseksi kovinkaan onnistunut; toisaalta ns. päivitys on usein ollut pelkkää tekonäppärää psykologisointia ja selittelyä. Ehkäpä nykyajan yhteiskunnalla ei ole enää ollut tilausta genren ydinajatukseen (vaikka pelon markkinoinnilla onkin edelleen vankka sija monessa asiassa). Tilanne on hieman sama kuin vaikkapa post-apocalypse -genressä. Kun akuutit uhkakuvat eivät realisoituneetkaan, niin lajityyppi menetti terävimmän kärkensä.

80-luvun vigilante-elokuvista kiinnostuneille listataan vielä muutama maininnan arvoinen ja sisällöltään erityyppinen teos: William Lustigin Vigilante - yön soturit (1983) tiivistää olennaisimmat lajityypin erityispiirteet yhteen elokuvaan ja vielä erittäin toimivasti. Päiväsi ovat luetut (The Star Chamber, 1983) -elokuvassa vigilantismia harrastaa lain porsaanreikiä hyväksikäyttäviin rikollisiin kyllästynyt tuomarien salainen neuvosto. Tylyä naisnäkökulmaa koston saralle löytyy taas Abel Ferraran elokuvasta Ms .45 (1981). The Punisher - rankaisija (1989) on ehkä enemmän toimintaelokuva, mutta tarjoaa aidosti psykoottisen kostajan, jonka kunnianhimo missionsa suhteen on loputon.


Toimintaelokuva omi paljon genren ideoita ja lajityyppi kuihtui lähes olemattomiin kahdeksi vuosikymmeneksi. Nyttemmin vigilante-genre on ollut selvästi elpymässä ja parin viime vuoden aikana onkin ilmestynyt iso nippu tyylipuhtaita nimikkeitä kuten Outlaw (2007), Stranger in You (The Brave One, 2007), Death Sentence (2007) ja Harry Brown (2009). Mukaan kannattaa lukea myös Lainkuuliaisen kansalaisen (Law Abiding Citizen, 2009) toiminnallinen tulkinta aiheesta. Liberalismin tuottamien kriisien vastavoimana vigilantet ovat taas nousseet kaduille korjaamaan yhteiskunnan arvomaailmaa oikeille sijoilleen.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8