Caroline Munro
Charles Bronson, osa 1: Being Paul Kersey
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Death Wish (Brian Garfield, 1972) (suom. Väkivallan vihollinen, Karisto)

Brian Garfield oli 70-luvun alussa tuottelias, mutta yleisölle tuntematon kirjailija. Death Wish ei ilmestyessään ollut mikään hitti, vaan se oli pikemminkin pienellä painoksella tuotettua kioskikirjallisuutta. Jostain syystä se kuitenkin herätti filmiteollisuuden huomion ja mutkien jälkeen käsikirjoittajaksi valikoitui Oscar-ehdokkuuden saanut Wendell Mayes (Erään murhan anatomia, 1959). Prosessin jälkeen Brian Garfieldin nimi ei enää ollut tuntematon.

Kirjan tarina on pääpiirteissään sama kuin elokuvassa. Olennainen ero elokuvaan on se, että kirja käyttää 150 sivua perustellessaan ja kypsytellessään ajatusta oman käden oikeudesta. Käytännössä siis 70% kirjasta on enemmän tai vähemmän päänsisäistä dialogia, joka huipentuu aina välillä suuttumuksen myötä radikaaleihin ajatuksiin. Toisinaan taas Carolin mies toimii keskustelukumppanina tuoden mukaan yhteiskunnan (liberaaleja) perusargumentteja.

Kirjan ja elokuvan loppuratkaisut poikkeavat hieman toisistaan, mutta ovat hengeltään samankaltaisia. Garfieldin eleettömän lopun pointti tosin on aika mitäänsanomaton ja elokuvassa Charles Bronsonin karisma taas vie katsojaa jopa vastakkaiseen suuntaan. Sisällön parasta antia on 70-luvun aikalaisnäkökulma, jossa yhteiskunnan uhkakuvat koostuivat lähinnä neekereistä ja narkkareista. Marttyyrimäinen keskiluokan uhrin aseman korostaminen on myös olennainen osa vigilantismin perustelua. Kokonaisuutena kirjan sisältö on epätasainen.

Brian Garfield näki elokuvan ennakkonäytöksessä ja oli tyytymätön lähes kaikkeen: Charles Bronson oli väärä henkilö, Michael Winnerin tapa ohjata väärä, elokuvassa olisi pitänyt olla jokin tietty kohtaus jne. Kirjailija meni kaksinaamaisuudessa jopa niinkin pitkälle, että moralisoi elokuvaa liian väkivaltaiseksi. Teatraalisen närkästyksen takana Garfield oli silti varmasti kovin tyytyväinen tuleviin uusintapainoksiin ja kustannussopimuksiin. Hänellä oli kuitenkin perustavanlaatuisia ideologisia erimielisyyksiä elokuvan sisällön suhteen ja hän kirjoittikin vuonna 1975 Death Sentencen selventääkseen omaa henkilökohtaista kantaansa vigilantismiin (Death Sentence sai vuonna 2007 oman elokuvaversionsa).

Karisto on julkaissut Väkivallan vihollisen suomessa kaksi kertaa, vuosina 1975 ja 1991. Vuoden 1975 painoksen takakannesta löytyy ikivihreä vigilantismia sympatisoiva lause, ilmeisesti kustannustoimittajan kommenttina "[teos] ottaa selvääkin selvempää kantaa siihen turvattomuudentunteeseen, joka tämän päivän ihmisessä kasvamistaan kasvaa". Neljä vuosikymmentä saman väitteen toistoa ei ole vieläkään johtanut oman käden oikeuden lisääntymiseen.



Death Wish 3 (Gremlin Graphics, 1987) [Commodore 64/128, Amstrad CPC, MSX, Spectrum]

Elokuviin perustuvien lisenssipelien tuotanto pääsi vauhtiin 80-luvun puolessa välissä. Yksi kuuluisimmista lisenssipelien valmistajista oli Ocean Software, joka kehitti liukuhihnamaisen konseptin kopioida kassahitti aina lähes samankaltaiseksi sivulta kuvatuksi tasohyppelyn ja ampumapelin risteykseksi.

Lisenssipelien sisällöllinen huonous oli yleinen klisee jo 80-luvulla, mutta tunnettu brändi myi siitä huolimatta aina huimia määriä. Brittiläinen Gremlin Graphics lisensoi kaksi Cannonin tuottamaa elokuvaa ja kokeili siipiään lisenssipelien parissa (toinen lisensiointi oli Dolph Lundgrenin Masters of the Universe). Huonomaineeseen Oceaniin verrattuna Gremlin Graphics sentään yritti rakentaa elokuville lisäarvoa tuottavan pelikokemuksen. Death Wish 3:n myötä sen voitiin katsoa onnistuneenkin sangen hyvin - jos kriteerinä katsotaan olevan pelkästään elokuvan väkivaltamentaliteetin vangitsemista ruudulle.

Pelissä liikutaan Paul Kerseynä kadulla etsien jengien päälliköitä. Kadulla tulee vastaan poliiseja, siviilejä ja jengiläisiä. Kerseyllä apunaan on elokuvasta tutut aseet: .457 Wildey Magnum, konepistooli, pumppuhaulikko ja raketinheitin. Jengiläisten lisäksi peli antoi mahdollisuuden myös ampua sivullisia. Peli nosti kohun liiallisesta "realismista". Saksassa se kiellettiin kokonaan ja Iso-Britanniassakin kuului äänekästä kritiikkiä mm. bazookan synnyttämästä goresta ja konepistoolien laukauksien tahtiin "hytkymisestä". Kuten nykyäänkin, tällaiset lauseet olivat ilmaista markkinointia ja kääntyivät pikemminkin kehotteeksi ostaa peli.



Peli vangitsee elokuvan hengen olemalla esikuvansa tapainen väkivaltainen putkijuoksu ja keskittyen pelkästään kuvaamaan eri aseiden osumisefektejä. Peli muistetaan edelleenkin paitsi väkivallastaan, myös retrokulttimuusikoksi nousseen Ben Daglishin tekemästä melodiasta. Valitettavasti kannen lupaus ("You are Bronson in...") Bronsonin housuihin hyppäämisestä jäi pelihistoriassa ainoaksi laatuaan.



Bronson's Loose!: The Making of the Death Wish Films (Paul Talbot, 2006)

Paul Talbotin 2006 ilmestynyt kirja Väkivallan vihollinen -elokuvien historiasta kuuluu yhteen niistä populaarikulttuurin merkkipaaluista, joita ei realismin nimissä osannut odottaa tai edes toivoa. Kymmenkuntaan haastatteluun ja erityyppiseen lähdeaineistoon tukeutuva opus tunkeutuu Väkivallan vihollinen -sarjan tuotantoihin, ympäröiviin tapahtumiin ja elokuvien samaan palautteeseen. Dokumentaari valottaa hienosti myös Cannonin historiaa ja elokuvantekoa yleensäkin.

Monen asianosaisen ollessa jo manan majoilla, Talbot on joutunut tukeutumaan vanhoihin haastatteluihin ja elämänkertoihin. Tietojen koostaminen eritasoisista lähteistä tekee kirjasta väistämättä hieman hajanaisen, mutta lopputuloksen ollessa tämänkaltaista anekdoottien juhlaa, ei tilanteesta voi juuri valittaa. Sisällön suhteen harmittavin seikka on Menahem Golanin / Cannonin edustajien näkökulman puuttuminen (ei mukana haastatteluissa). Ainoa varsinainen valittamisen aihe kohdistuu kirjan pituuteen (n.120 sivua), tällaistä materiaalia kun voisi lukea vaikka kuinka paljon.

Paul Talbotin pienipainoksista ja marginaaliselle yleisölle suunnattua kirjaa on vielä saatavilla, joten kiinnostuneiden kannattaa tilata se mitä pikimmiten. Näistä harvemmin otetaan uusintapainoksia.


Loppuyhteenveto:

 JSJMMHMETPMMSMJLMK*EMPIPVTKALKA
1.Death Wish 3 (1985)4.03.04.53.05.03.54.04.53.54.54.03.03.924.07
2.Death Wish (1974)4.54.04.0...4.03.04.04.03.54.03.54.03.863.97
3.Death Wish II (1982)4.54.04.03.53.5...4.04.03.03.03.0...3.653.64
4.Death Wish 4: The Crackdown (1987)3.5...3.0...2.03.53.02.0...2.53.0...2.812.52
5.Death Wish V: The Face of Death (1994)3.0...3.0...3.02.02.52.5...2.52.5...2.632.24
 JSJMMHMETPMMSMJLMK*EMPIPV3.373.29
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8

kommentit

odota...
Tomi Hautakangas kommentoi (12.1.2011 13:54:47)
user avatar "Vigilante-genre syntyi tilaustuotteena 70-luvun murrokselle, uhkakuville ja yleiselle pessimismille."

Genrelle oli tosiaankin tilausta ja sen suosio korreloi aika hyvin New Yorkin murhatilastojen kanssa:

http://en.wikipedia.org/wiki/File:NYC_murders.PNG
vastaa »
Jeesmies kommentoi (27.11.2012 17:19:30)
user avatar Seuraavaa Charles Bronson katsausta odotellessa!
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia