Caroline Munro
Dubai International Film Festival 2010
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Bunraku (2010)


Bunraku #1 Bunraku #2
IMDb

Bunrakun lähtökohta, tuntemattoman ohjaajan isoilla Hollywood-nimillä tähditetty kaikesta mahdollisesta inspiraatiota ammentava spagettiwesternin ja samuraielokuvan risteytys ei ole järin lupaava. Se herättää kuitenkin uteliaisuutta ja varovaisen "entä jos tämä on sittenkin hyvä?" -ajatuksen. Tämänkaltaisia itä-länsi -hybridejä on nähty ennenkin, ja miltei aina ongelma on sama: mukana ei ole juuri mitään omaa, vain pinnallista klassikoiden imitoimista ja ärsyttävän suorasukaisia viittauksia paljon parempiin lähde-elokuviin. Poikkeus toki löytyy: Quentin Tarantinon Kill Bill: Vol. 1:ssä (2003) ja 2:ssa (2004) kaikki osui nappiin.

Juuri Kill Bill onkin Bunrakussan ilmeinen vaikutin. Avaimena toimii kohtaus, jossa Uma Thurman saapuu lentokoneella Tokioon. Lentokone, kaupunki ja taivas näyttävät räikeästi halvoilta 50-luvun scifi-elokuvan pienoismalleilta. Bunraku vie tämänkaltaisen tyylittelyn aivan uudelle tasolle. Tapahtumien näyttämöksi on luotu kokonainen uusi surrealistinen maailma ja täten irtaannuttu monista dramaturgian velvoitteista. Perinteistä kostoelokuvaa enemmän Bunraku muistuttaa fantasiamusikaalia, jossa tanssi on korvattu lähitaistelulla.

Bunraku [1]
Bunraku [2]

Toinen yhtä ilmeinen inspiraation lähde Bunrakulle ovat Seijun Suzukin surrealistiset poptaide-elokuvat, etenkin Pistol Opera (2001). Siihen ja sen varhaiseen alkuosaan, Branded to Killiin (1967) pohjautuu myös Bunrakun juoni: normaalin pakollisen kostomeiningin lisäksi kyseessä on kilpailu itäisen pallonpuoliskon ykköstappajan tittelistä. Tyrannimainen Nicola the Woodcutter (Ron Perlman) on ykkönen, mutta hänen asemaansa uhkaamaan saapuu junalla mystinen mustaan pukeutuva vaeltaja (Josh Hartnett), joka määrätietoisesti pyrkii lähemmäs Nicolaa ja haastaa matkalla tämän apurit, tappajat numero 2-10.

Juontakin enemmän Seijun Suzukin tuotanto on vaikuttanut siihen miltä Bunraku näyttää. Suzukilta tutut pelkistetyn kauniit setit ja provosoivan vahvat värit ja valot ovat läsnä jokaisessa kohtauksessa. Visuaalisesti tarjolla onkin todellinen herkkupala. "Bunraku" on japanilainen nukketeatterin muoto, ja elokuva nyökkääkin aluksi siihen suuntaan, mutta etenee pian kattamaan kaikki tunnetut tyylikeinot ja keksii muutaman uuden päälle. Bunrakun oudossa ja ajattomassa maailmassa yhdistyvät villisti oikeat näyttelijät, erilaisilla tyyleillä toteutetut perinteiset- ja tietokoneanimaatiot, teatterinäytelmät mieleen tuovat paperimaiset lavasteet ja aikoinaan jo Tri Caligarin kabinetissa (1920) katsojia ihmetyttäneet vahvasti ekspressionistiset taustat. Siirtymät kohtauksesta toiseen ovat erityisen ansiokkaita. Hienot kamera-ajot, värimuunnokset ja yksityiskohtiin sukellukset pitävät elokuvan ainaisessa liikkeessä.

Bunraku [3]
Bunraku [4]

Äänipuoli on hoidossa yhtä hyvin. Spike Leen hovisäveltäjän, jazz-muusikko Terence Blanchardin luomat musiikitkin ovat erinomaiset ja rytmitetty liki nerokkaasti toimintaa tukemaan. Levymusiikin korkeimman tason jo saavuttanut ja sittemmin elokuvamusiikkiin keskittynyt brittiläinen Juno Reactor on myös kontribuoinut soundtrackiin yhden uuden biisin verran.

Tyylin ja näyttävyyden lisäksi Bunrakun toinen valtti on laaja ja kiinnostava näyttelijäkaarti. Teinirooleihin leimaantunutta Hartnettia on aluksi vaikea mieltää pääosaan coolin ja mystisen, korttia pelaavan cowboyn rooliin, mutta miehen konsistentti tiukkailmeisyys on lopulta hyväksyttävä. Taisteluparinaan Hartnettilla on samurai, jota näyttelee Gackt, Malice Mizer -bändissä vaikuttanut japanilainen megatähti. Laulamisen lisäksi Gackt on jo pidempään tehnyt ääninäyttelyä (New Fist of the North Star, 2003) ja oikeita rooleja (Moon Child, 2003). Bunrakussa Gacktin kohtalona tosin on olla stereotyyppinen ronin-hahmo ilman erityistä persoonallisuutta. Yhtä ohuen, joskin pätevän roolin hyvänä setänä tekee Kill Billissäkin nähty japanilaisten genre-elokuvien vakioroisto Shun Sugata (Organ, 1996).

Bunraku [5]
Bunraku [6]

Sankareilta show'n varastaa Fred Astairen tyyliin tanssahdellen tappava Killer #2, eli Rooma -tv-sarjan tähti ja Trainspottingin (1996) Tommyna muistettava Kevin McKidd. Woody Harrelson esittää tapahtumia kanavoivaa baarimikkoa, joka onkin tyypillinen harrelsonilainen hahmo: hän tuntuu olevan ainoa, joka ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa silti rennosti. Femme fatale -roolia yrittävä Demi Moore hautautuu pahasti muun mellastuksen ja värikkäämpien hahmojen taakse. Rastahiuksilla yllättävä Ron Perlman on sopivan erikoinen hahmo tappajien kuninkaaksi, mutta hänen filosofiansa jää sekavaksi ja hämäräksi. Samuli Vauramo vetää hienon roolin alussa öykkäröivänä punapukuisena keikarinilkkinä. Kaiken taustalla, aivan kuten bunraku-nukketeatterissakin, on kertoja. Bunrakun maailmassa kertojana toimii Kill Billin David Carradinen suhuässää ilmeisesti tavoitteleva Mike Patton, joka onnistuu jälleen kerran erinomaisesti. Pattonin persoonallisesta äänitaiteilustahan on saatu nauttia etenkin monissa hieman aikuisemman maun videopeleissä (esim. The Darkness, Portal, Left 4 Dead 1 & 2).

Toimintaelokuvana Bunraku on hieman keskivertoa kiinnostavampaa tavaraa. Peruskonsepti on vanha ja toimivaksi todettu: eri tyyleillä taistelevia vastuksia ilmestyy kuvaan tasaisin väliajoin ja lopussa isona vyörynä. Tuliaseita ei käytetä. Mukana on nyrkkitappelun lisäksi mm. miekkailua ja capoeiraa. Jonkinlainen kohokohta on Hartnettin taistelu akrobaattia vastaan trapetsilla ja trampoliinimaisesti toimivalla turvaverkolla. Mitään järin erikoista ei kuitenkaan nähdä, ja sinänsä kiitettävän selkeästi kuvatut koreografiat ovat usein jopa amatöörimäisiä, eli Hartnettin kimppuun hyökkää geneerisiä roistoja, jotka eivät edes yritä osua, vaan juoksevat viereen odottamaan että saavat pataan. Myöskään Hollywood-tähtien liikkuminen ei kovasta treenaamisesta huolimatta ole erityisen dynaamista, vaan jopa hitaan raskasta. Toki sekin on parempi vaihtoehto kuin toiminnan nopeuttaminen liikunnasta nauttimisen pilaavilla salamaleikkauksilla.

Bunraku [7]
Bunraku [8]

Elokuva jättää monia asioita pimentoon, mahdollisesti jatko-osaa tai sisarteosta varten. Hyvä niin, sillä tätä katsoo mieluummin lisää kuin muita vastaavia yritelmiä, esim. liian hajanaisella juonella samaa yrittävää Sukiyaki Western Djangoa (2007). Ohjaaja Guy Moshelle Bunraku on teoksena selvästi jonkinlainen lempilapsi rehelliseen fanboy-tyyliin, aivan kuten Quentin Tarantinolle oli Kill Bill, johon QT vuodatti koko tietämyksensä aasialaisesta toimintaelokuvasta. Hämmästyttävästi rahoittajat ja Hollywoodin kärkinäyttelijät ovat luottaneet aiemmin vain yhden pienimuotoisen pitkän elokuvan tehneen Moshen kunnianhimoiseen visioon. Tämä selittyy sillä, että Moshe löysi samanhenkisiä tuottajia ja onnistui vakuuttamaan heidät. Lopullinen voitto oli indie-genre-elokuviin erikoistuneen Snoot Entertainmentin saaminen tuottotiimiin. 25 miljoonan dollarin budjetti riitti kunnon näyttelijöihin ja huimaaviin visuaaleihin.

Sääli, ettei sillä rahalla saatu parempaa tarinaa tai kliseidenpoistokonsulttia. Hurjan hahmokavalkadin hallinnointi ja pedantti huomio visuaalisiin yksityiskohtiin lienevät vieneen ohjaaja/käsikirjoittaja Moshelta kaiken ajan, eikä jännitettä luovaa dramaturgiaa, teemallista sisältöä tai syvällisyyttä ole nimeksikään. Bunrakun kauniin karkkishow'n parissa viihtyy hyvin melko pitkälle, mutta lopulta yli kahden tunnin kesto alkaa ärsyttää. Eräs ilmiselvä ansiokkaan elokuvan kriteeri kuitenkin täyttyy: teos tekee mieli katsoa pian uudestaan.

***½-
keskiarvo
toimitus
2.33/5.00 (3)
 JSSMKK
  2.0 1.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.00/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8