Caroline Munro
Elokuvien seksuaalinen väkivalta: raiskaus, vaiettu rakkaus
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

The Story of Temple Drake

Mitä sitten on seksuaalinen elokuvaväkivalta? 30-luvulla, vain muutama vuosi ennen amerikkalaisen elokuvan tukehtumista ennakkosensuurin merkeissä, sai ensi-iltansa Miriam Hopkinsin tähdittämä tarina The Story of Temple Drake (1933). Siinä miesten silmissä miellyttävä naishenkilö joutuu kovanaamaisen pikkurikollisen raiskaamaksi. Luonnollisesti muutama vuosikymmen myöhemmin nähty eksplisiittinen kuvasto loisti tuolloin poissaolollaan, ja raiskaukseen viitattiin lähinnä William Faulknerin romaanin teemana.

Ihmisen seksuaalisuus ulottuu fysiikan ja henkisen kokemusmaailman ulkopuolelle, osaksi kulttuuria - mitä puolestaan elokuvat peilaavat. Tässä mielessä The Story of Temple Drake tarjoaa erityisen viitekehyksen, sillä uhrin rooliin ajautuva Temple jää hetkeksi vapaaehtoisesti asumaan raiskaajansa kanssa. Elokuva siis toisinsi liki vuosikymmen aiemmin nähdyn Rudolph Valentinon tähdittämän The Son of the Sheikin (1926) ajatuksen raiskauksesta rakkaustarinana, vaikka siirtyy loppua kohden omalle tielleen.



Temple Draken antautuminen raiskaajansa alaisuuteen oli yksi viimeisistä seksuaalista väkivaltaa käsittevistä amerikkalaisista elokuvista ennen liki kahdenkymmenen vuoden sensuuria. Seuraava iso askel nähtiin vasta vuosia myöhemmin elokuvassa Outrage (1950), jonka ohjasi paremmin näyttelijänä tunnettu Ida Lupino (monien naisohjaajien pioneeriksi nimeämä). Elokuva toi raiskausteemaan mukaan raiskatuksi joutuneen naisen näkökulman eli häpeän ja pelon. Muutos oli merkittävä, koska se paljasti kulttuurin raiskausfiktioon liittämän fantasian.

Eurooppalainen herääminen

Murros siirtyi 50-luvun vaihteessa Eurooppaan. Aikoinaan maailmaa kohauttaneet Tagebuch einer Verlorenenin (1929) ja Ekstasen (1933) kaltaiset sensaatiot saivat tuolloin perillisikseen joukon voimakkaasti vihjailevia elokuvia kuten Riso amaron (1949, Giuseppe De Santis), Ingmar Bergmanin varhaisen tuotannon ja 50-luvun länsisaksalaiset viidakkoseikkailut. Vuosikymmenen lopulla elokuvissa Jungfrukällan (1960), La ciociara (1960) ja Rocco e i suoi fratelli (1960) raiskaus toimi jo shokeeraavana käännekohtana kolmen kauniin naisen elämässä. Seksuaalisesta väkivallasta itsestään tuli osa narratiivia, omanlaisensa (kenties toista maailmansotaa heijastavaa) tuhon ja jälleensyntymisen metafora.



Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa, jossa 50-luvun eurooppalaista "taide-elokuvaa" kierrätettiin varhaisten eksploitaatioelokuvatuottajien toimesta juonen osalta lyhennettynä ja naisen eroottisuutta korostaen, eteni elokuvakulttuuri kohti drive-in- sekä myöhemmin grindhouse-teattereiden kukoistusta. Elettiin ratkaisevia vuosia. Oli enää ajan kysymys ennen kuin eurooppalainen seksuaalisuus kohtaisi valtameren takaisen kaupallisuuden ja pitkään amerikkalaista elokuvaa hillinnyt sensuuri taantuisi. Heti 60-luvun alussa tapahtuikin voimakas amerikkalaisen elokuvan teemojen seksualisoituminen (mm. The Children's Hour, 1961; Lolita, 1962; Cape Fear, 1962).

Lopulta seksuaalinen väkivalta, sellaisena kuin elokuva sen meille esittää, kasvoi peruuttamattomasti kahden tukipilarin päälle: toisaalta oli kerronnallinen välinearvo (Irreversible, 2002, yhtenä puhtaimpana esimerkkinä) ja - niin kylmältä kuin se kuulostaakin - väkivallan kaupallinen viihdemerkitys. Lähes tyystin jäi taustalle seksuaalisen väkivallan vakava analysointi. Seksuaalinen väkivalta eroaa kuitenkin yhdellä merkittävällä tavalla samojen pilareiden päälle nostetusta ei-seksuaalisesta sisarestaan: se objektisoi (useimmiten) naisten alastomuuden erotisoituneeksi väkivallan kohteeksi, alistaen fyysisesti heikomman sukupuolen näin vallan ikeeseen.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9