Caroline Munro
Elokuvien seksuaalinen väkivalta: raiskaus, vaiettu rakkaus
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Seksploitaation aamunkoitto - ennen murrosta

Kärjistäen voidaan sanoa, että jos elokuva riisui naisensa alasti 60-luvulla, raiskasi se tämän seuraavalla vuosikymmenellä. Raiskauksia edeltänyt esileikki, joka oli alkanut jo elokuvan sarastaessa, kehittyi nyt "alastonelokuvien" (mm. A Daughter of the Gods, 1916; Bird of Paradise, 1932) kaltaisista nakuiluista ja aikansa shokeerauksista (Kongo, 1932; Child Bride, 1938) nudistielokuvien (Garden of Eden, 1954) itsetarkoituksellisuuteen, ja edelleen varhaiseen seksploitaatioon (The Immoral Mr. Teas, 1959). Vuosikymmenen puolivälissä alastomuus sai rinnalleen yhä useammin myös väkivallan (Lorna, 1964).

Uutta amerikkalaisen elokuvan kenttää hallitsivat nyt Russ Meyer (Lorna), Herschell Gordon Lewis (Scum of the Earth, 1963) ja Doris Wishman (Bad Girls Go to Hell, 1965). Euroopassa siipiään oli alkanut kokeilla seksploitaation parissa Jesus Franco (99 Women, 1969). Samoihin aikoihin perinteisiin elokuviin luottaneiden suurten studioiden luoma monopoli hajosi (joskin vain muutamaksi vuodeksi) ja Haysin koodin korvasi sallivampi ikärajajärjestelmä. Myös varhaisia seksploitaatioita katsomaan tullut yleisö moninaistui yksinäisistä mieskatsojista seurusteleviin pareihin. Seksi kiinnosti sukupuoleen katsomatta.



Amerikkalainen elokuva, lähes sen koko laajuudessaan studioita ja jakelukanavia myöten, oli kasvanut nyt valmiiksi ottaakseen vastaan sen pinnan alla jo joitakin vuosia viruneen neitsytveren. Vuosikymmenen lopulla ruotsalaista perua oleva eroottinen Jag är nyfiken - en film i gult (1967) sai osakseen runsaasti huomiota voittaessaan pitkällisen oikeusprosessiin, mikä salli sen esittämisen valtavirtateattereiden saleissa sivukujien sijaan. Elokuvasta muodostui oman aikansa padonmurtaja. Pian murtuman jälkeen valkokankailla nähtiinkin jo ensimmäiset selkeät raiskausfantasiat (99 Women; Love Camp 7, 1969).

Metaforia vai todellisuutta - mistä elokuva kertoo?

Tuskin on ketään, joka kieltäisi seksuaalisuuden ja seksuaalisen vietin olevan osa ihmisen perimmäistä identiteettiä. Elokuva taiteena ilmentää siis jo pakosta seksuaalisen identiteetin ympärille rakentunutta kulttuuria, joskaan ei voi koskaan olla täysin sen vanki (sensuuria lukuunottamatta). Kulttuuri puolestaan on pitkäaikaisen prosessin tulos, jota taiteella on taipumus yhtä lailla heijastaa kuin kritisoida. Taidemaalarina tunnettua Marc Chagallia lainaten: "Taide jatkaa siitä mihin luonto päättyy."



Kauaa ei ole siitä, kun muuan psykologi Edward Donnerstein esitti ajatuksen, jonka mukaan nuori mies nähdessään toistuvasti aineistoa, jossa nainen vastaa positiivisin tuntein raiskatuksi tulemiseen, alkaa uskoa naisten kaipaavan väkivaltaisia seksuaalisia suhteita. Mikäli näin tapahtuisi, kertoisi se kuitenkin ennemmin kyseisestä miesyksilöstä kuin elokuvasta taiteena - jo siksikin, että aikuinen ihminen usein ymmärtää fiktion ja todellisuuden välisen eron. Donnersteinin ajatus muistuttaa kuitenkin elokuvataiteen synnyttämistä peloista.

Feministinen kritiikki puolestaan haluaa nähdä elokuvan usein naisia alistavana ja esineellistävänä. Edellisten kappaleiden pohjalta on kuitenkin absurdia ajatella elokuvaa näiltä osin keinotekoisena. Oikeastaan ainoa oleellinen kysymys on: heijastaako elokuvien seksuaalisuus todellisuutta (eli luontoa) vai luonnon päälle rakennettuja - ja siten muutettavissa olevia - sosiaalisia konstruktioita (kulttuuria). Joka tapauksessa, 60-luvulla nähty sensuurin vapautuminen johti estottomaan, shokeeraavaan maailmaan.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9