Caroline Munro
Elokuvien seksuaalinen väkivalta: raiskaus, vaiettu rakkaus
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Seksuaalisen väkivallan teemoja

Seuraavien lukujen päämääränä on maittain havainnollistaa vuosikymmenen moninaisuutta seksuaalisen väkivallan kuvaamisen osalta. Painopiste on toistaiseksi Elitistissä käsittelemättömissä elokuvissa.


Yhdysvallat

Haysin koodin murruttua pelikenttä oli avoin. Eksplisiittisiä, brutaaleja, eksploitatiivisia ja pornografisia elokuvia työntyi elokuvateattereihin niin marginaali- kuin valtavirtaelokuvien piiristä. Ensin mainitun käyttäessä seksuaalista väkivaltaa myyntivalttina löysi jälkimmäinen väkivallasta kerrontaa tukevan shokeeraavan tehokeinon (mm. Deliverance, 1972). Samoihin aikoihin feminismin toinen tuleminen nosti kulttuurin sukupuoliroolit voimakkaasti esille, ja miehiseen oikeuskäsitykseen pesiytyi elokuvien ruokkima ajatus yhteiskunnan ja yksilönoikeuksien välisestä ristiriidasta. Heti noustuaan jaloilleen, elokuvien eksplisiittinen seksuaalisuus sai osakseen naisliikkeen taholta yksisuuntaista kritiikkiä, kun taas patriarkaaliseen yhteiskuntaelokuvaan piirtyi uudenlaisen vigilantismin leima.

Molemmat teemat pääsivät hyvin esille 70-luvun puolivälissä muotimaailmasta tutumman Margaux Hemingwayn tähdittämässä elokuvassa Lipstick (1976). Elokuvassa Margaux ja hänen teini-ikäinen siskonsa (Mariel) joutuvat saman miehen raiskaamiksi. Aikoinaan hyljeksitty Lipstick on selkeää jatkoa muutama vuosi aiemmin nihilistisiä ja yhteiskuntakriittisiä ajatuksia hyödyntäneille kostoelokuville. Keskeisenä teemana vaikutti yhteiskunnan ja eritoten oikeuslaitoksen epäoikeudenmukaisuus, joka pakottaa päähenkilön ottamaan oikeuden omiin käsiinsä ja toimimaan oikeudenmukaisuuden viimeisenä linnakkeena. Elokuvan varsin tumma yleisasu ja seksuaalisen väkivallan koruttomuus sai aikoinaan yleisön äänestämään jaloillaan, kenties koska kuvaus lukeutui genrensä kantaaottavimpiin.

Täysin toisenlaisen kuvan seksuaalisesta väkivallasta piirtää 70-luvun alussa lähtölaukauksensa saanut pornoelokuva, joka pahimmillaan naitti eksplisiittisten aktien sekaan sekä väkivaltaa että perversioita. Alex de Renzyn Little Sisters (1972), Victor Miltin Sex Wish (1976) ja Zebedy Coltin Unwilling Lovers (1977) lienevät suorasukaisimpia esimerkkejä "roughies"-titteliä kantavan ja usein tuotannollisesti heikkotasoisen pornon seksploitatiivisesta alalinjasta. Oleellista oli pornografisen kuvitteellisen väkivallan yhdistäminen yksinkertaisiin, mutta shokkiarvoja sisältäviin juonikuvioihin. Näiden halpojen tuotantojen ongelmaksi muodostui niiden sidonnaisuus ennemmin pornoon kuin vakavasti otettavaan fiktioon, mikä teki lopputuloksista silmiinpistävän itsetarkoituksellisia.


thumbnail
 
thumbnail
 

Yksi hyytävimmistä väkivallan kuvauksista löytyy hyvin tuotetun draaman puolelta. Richard Brooksin ohjaama Looking for Mr. Goodbar (1977) piti sisällään uransa huippukautta eläneen Diane Keatonin, joka antautui yhteen paljastavimmista roolisuorituksistaan. Tarina kertoo omaehtoista elämää elävän opettajattaren kohtaamisista ja ihmissuhteista hänen etsiessään naisena omaa vapauttaan kaupungin tummissa öissä. Judith Rossnerin romaaniin perustava filmatisointi tunkeutuu syvälle ihmisen sukupuolirooleihin, ollen samalla kuvaus toisiin ihmisiin purkautuvasta itseinhosta, joka elää sosiaalisista peloista. Myös elokuvan päähenkilö huomaa viimein olevansa sukupuolensa ehtoihin alistettu ja korvikkeellinen siinä maailmassa, jossa vapaus jää identiteettikriisien ruokkiman epävarmuuden varjoon.


Lipstick
***--

Looking for Mr.Goodbar
****-


Japani

Muun maailman tavoin elokuva erotisoitui Japanissa 60-luvulla. Maskuliininen seksin nälkä synnytti tuolloin syvältä kulttuurin ytimestä nousseen naisia alistavan "pinkin" elokuvahaaran. Toisen maailmansodan synnyttämän katastrofin ja modernin yhteiskunnan välisessä murroksessa elävä sukupolvi nosti pinnalle väkivaltaisen, joskin tyylitellyn genre-elokuvan tehden niissä esiintyvistä näyttelijöistä tähtiä jopa yhdessä yössä. Vuosikymmenen avainteemoja olivat tyylitellysti esitetty paljas pinta, sortunut yhteiskunta ja veri. Klassisen, nimekkäiden ohjaajien luoman elokuvakulttuurin kylkeen kasvoi kokonaan uudenlainen aikansa populaarikulttuuria peilannut elokuvateollisuus ohjaajineen ja tähtineen. Menneiden vuosien traumat haluttiin pestä pois toistuvilla raiskauksilla.

Japanilainen seksploitaatio syntyi 60-luvun alussa elokuvien Flesh Market (1962) ja etenkin Tetsuji Takechin ohjaaman ja suuren suosion kohdanneen elokuvan Daydream (1964) myötä. Pinku eigan kuninkaaksi nousi jo muutamassa vuodessa kuitenkin nuori Koji Wakamatsu, joka ohjattuaan parisenkymmentä eksploitaatioelokuvaa Nikkatsulle perusti omat Wakamatsu-studionsa. Wakamatsun halvalla tuottamien, mutta taiteellisesti kunnianhimoisten raiskausfiktioiden tyylikkäimpänä esimerkkinä voidaan pitää rikkonaista ja tavattoman surumielistä Go, Go Second Time Virginiä (1969). Tarina kahden nuoren välisestä ystävyydestä onnistui kasvamaan itsetarkoituksellisuutensa ylitse. Huolimatta selkeistä oman aikansa shokkiarvoista, syntyi kaunis lopputulos. Nuoruuden ahdistus rinnastuu vertauskuvallisesti raiskaukseen, jota kauheampi on vain nuoria edessä odottava päämäärättömältä vaikuttava elämä.

Muutama vuosi myöhemmin kellossa oli aivan toinen ääni. Muun maailman tavoin seksploitaatio rankistui myös Japanissa 80-luvun lähetessä. Yasuharu Haseben ohjaama Rape! 13th Hour (1977) edusti markkinoita nyt hallinneiden Nikkatsu-studioiden veriseen alahaaraan painottuvan pinku eigan päätepistettä. Suosittu, mutta runsaasti kritiikkiä osakseen saanut elokuva pakotti tuotantoyhtiön lyömään väkivallan osalta jarrut päälle. Oli ylitetty jokin raja. Rape! 13th Hour kaikessa yksinkertaisuudessaan tarjoaa lukuisia itsetarkoituksellisia väkisinmakaamisia sinällään tyylikkäässä ajan genre-elokuvalle ominaisessa ulkoasussa. Eivätkä raiskaukset tällä kertaa kohdistu pelkästään hameväkeen. Raiskauksen uhrit sukupuoleen katsomatta ovat Haseben käsittelyssä kuitenkin pelkkiä proppeja eikä tarina etsi motiivejaan satunnaista lihanhimoa syvemmältä.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Pinku eigan tyylikkäämpää osastoa edustaa maineikkaan Noboru Tanakan showa-trilogian päätöselokuva: Beauty's Exotic Dance: Torture! (1977). Graafisesta nimestään huolimatta teos lukeutuu genreä ajoittain hallinneen sitomisfantasian esteettisempiin. Sarjan muiden osien A Woman Called Sada Aben (1975) ja Watcher in the Atticin (1976) jälkeen valmistunut tuotanto vei aikalaiset tummasävyiseen ja loisteliaasti kuvattuun kertomukseen erään kirjailijan ja hänen rakastajattarensa sadomasokistisesta suhteesta. Sitomiseen ja kidutukseen liittyvistä fantasioista syntyi taitavissa käsissä dramaattinen sukupuolten välinen tahtojen taisto periksiantamattoman naisen alkaessa etsiä omia rajojaan. Junko Miyashitan ja Hatsuo Yamayan voimakkaat roolityöt sinetöivät elokuvan herkkyyden.


Go, Go Second Time Virgin
****-

Rape! 13th Hour
***--

Beauty's Exotic Dance: Torture!
****-


Italia

Ennen 80-luvulla seurannutta taantumaa italialainen genre-elokuva omisti vankan jalansijan maailman elokuvamarkkinoista. 60-luvun alun peplumit ja spagettiwesternit olivat avanneet kansainväliset markkinat saapasmaan halvalla tuottamille, mutta teknisesti korkeatasoiselle fiktiolle. 60-luvun alussa perinteisemmän maskuliinisen sankarielokuvan mausteeksi tuotiin voimakkaita naishahmoja, jotka roolittivat muun muassa aikansa goottilaisia kauhuelokuvia, sittemmin psykotrillereitä ja lopulta gialloja. Monipuolisen elokuvahistorian omaavassa maassa sukupuolten välinen yhteentörmäys sai moniulotteiset, jopa brutaalit kasvot. 70-luvun lopulla, italialaisen elokuvan kukoistuksen viime metreillä, tuleville sukupolville jätettiin esteettisesti kaunis mutta sisällöltään raju perintö.

Fernando Di Leon vuonna 1978 valmistunut Avere vent'anni tiivistää koko vuosikymmenen kuvan. Genre-elokuvia 70-luvun alussa hallinneiden kaunottarien Gloria Guidan ja Lilli Caratin humoristinen matka seksuaaliseen vapauteen ja mahdollisuuteen käyttää hyväkseen miesten seksuaalisia haluja, murenee elokuvassa miesten fyysiseen voimaan. Di Leon ohjaama hyytävä, kulman takaa kasvoille lyövä lopetus muistuttaakin menneiden vuosien pitkästä varjosta. On kuin naisten seksuaalinen vapaus siirtäisi vallan feminiinille sukupuolelle, minkä tähden miehinen valta palauttaa sen takaisin äärimmäisen väkivallan ylläpitämän pelon kautta. Useissa komediarooleissa näyttäytynyt Guida on elokuvan kontekstissa kuin personoitu intertekstuaalinen viite: miesten tarpeille elänyt komedianne, itsenäiseksi tästä roolistaan kypsynyt ja siksi rangaistu kaunotar.

Samana vuonna valmistunut, ja huomattavasti harvinaisempi Alberto Cavallonen Blue Movie on esimerkki jopa genre-elokuvan puitteissa halvasta taide-elokuvasta. Ohjaajan aiempien töiden (mm. Le salamandre, 1969; Afrika, 1973) esittelemät synkät seksuaaliset vertauskuvat olivat vuosien saatossa kypsyneet entistä graafisempiin muotoihin. Blue Movie, Cavallonen huippukauteen lukeutuva elokuva, on jonkinlainen Pier Paolo Pasolinin Salò o le 120 giornate di Sodoman (1975) salattu sisarpuoli. Elokuva rinnastaa autenttiset uutiskuvat ihmisten perverssiin, jopa nihilistiseen ja siksi sairaaseen biologiaan. Italialaisen genre-elokuvan pahamaineisimpia nimikkeitä näihin aikoihin kolunnut Dirce Funari antautui jälleen kerran paljastavaan rooliin masokistisena rakkaudettomana objektina, eikä simuloituja "suklaakuorrutuksia" sisältävä teos päästä helpolla katsojiaansakaan.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Marco Ferrerin ranskalais-italialainen yhteistuotanto, La dernière femme (1976), kääntää katseen naisiin kohdistuvasta väkivallasta vaippaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi ajautuneen miehen, Gerardin (Gérard Depardieu), psykologiseen suruun. Vaikka elokuva sinällään ei käsittele väkivaltaa, piirtää se julman kuvan miehiseen maailmaan kätkeytyvästä yksinäisyydestä kysymällä kysymyksiä yksilahkeisen sukupuolen perimmäisestä biologiasta, sekä oikeudesta rakkauteen. Jo elokuvan metaforamainen nimi tarjoaa avaimen tämän aikoinaan monin paikoin kielletyn satiirin sydämeen. Ornella Mutin näyttelemä kaunotar, Gerardin himojen kohde, muodostuu feministisen kulttuurin ylläpitämäksi esteeksi isän ja lapsen suhteelle, jolloin Gerardin on tehtävä kivulias valinta kahtia jakautuneen elämänsä välillä.


Avere vent'anni
***--

Blue Movie
***--

La dernière femme
****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9