Caroline Munro
Elokuvien seksuaalinen väkivalta: raiskaus, vaiettu rakkaus
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Pohjoismaat

Pohjoismaissa elokuvien seksuaalinen herääminen tapahtui 60-luvun alkupuolella, pääosin Tanskassa ja Ruotsissa. Jälkimmäisenä mainitussa valmistui vuonna 1964 varsin kontroversaali, kohua aiheuttanut sekä väkivallan teemoja sisältänyt Vilgot Sjömanin 491. Tanskassa, pornon kotimaassa, listoille kipusivat suurta kiinnostusta herättäneet teini-ikäisten poikien ja tyttöjen kasvutarinat. Merkittävin lahja maailmalle oli kuitenkin vuosikymmenen lopulla valmistunut Joseph W. Sarnon ohjaama Jag - en oskuld, joka nosti pinnalle Marie Liljedahlin: yhden eroottisen elokuvan ensimmäisistä maailmanlaajuisista tähdistä. Syntyi uudenlaisten valkokangaskaunottarien valtakunta.

70-luvulle tultaessa Liljedahlin manttelin peri vaivattomasti tyrmäävän kaunis Christina Lindberg, josta tuli vajaaksi vuosikymmeneksi synonyymi ruotsalaiselle seksploitaatiolle (Thriller - en grym film, 1974). Vuonna 1971 valmistuneissa elokuvissa Maid in Sweden ja Exponerad tämän parikymmenkesäisen kaunottaren ja koko "seksuaalinen herääminen" -genren myyntivaltit tiivistyivät pornahtavaan, viattomaan kehoon. Molemmissa elokuvissa Lindberg esittää viatonta tyttöä, joka kohtaa seksin kautta aikuisen maailman raadollisuuden raiskausten ja sitomisen välityksellä. Maid in Sweden romantisoi Lindbergin himokkaan ja alati seksiä kaipaavan neitsyen ensin vastustelemaan väkisinmakaamista, ja pian antautumaan siihen. Voyerismia käsittelevä Exponerad puolestaan vihjaa, että Lindbergin esittämän päähenkilön seksuaalisuus tarvitsee miehen turmelevan katseen herätäkseen henkiin. Lopulta Lindbergin tähteys vei hänet aina Japaniin saakka sikäläisen seksploitaation pariin (Sex and Fury; Journey to Japan, 1973).

Muutama vuosi takaperin, Lindbergin eläessä vasta teini-ikäänsä, nähtiin yksi pohjoismaisen seksuaalisuuden syvällisimmistä analysoinneista: Persona (1966). Ingmar Bergmanin toisinaan parhaaksi ja myös vaikeimmaksi nimetty teos tuolloin sukelsi nimensä mukaan Bibi Anderssonin ja Liv Ullmannin kautta naisen persoonaan. Mykkäkouluun ryhtyneen kuuluisan näyttelijättären ja hänen avukseen lähetetyn hoitajan dialogi, naisten mielten sulautuessa yhteen, käy läpi seksiä voimakkaasti kuvaillen. Kontrasti syntyy seksuaalisen heräämisen ihanuudesta ja persoonattomuudesta, johon päähenkilö on sairastunut. On kuin nuoruuden nautinto olisi tulehtunut raskaan, yhteiskunnan ylläpitämän painolastin alle ja siten siirtänyt elämän haaveet kauas menneisyyteen.

Suomessa seksuaalisen väkivallan käsittely jäi jotakuinkin marginaaliin. Jörn Donnerin arrogantti Miestä ei voi raiskata (1978) ja Teuvo Tulion alleviivaava Sensuela (1973) ovat esimerkkeinä kuin kolikon kaksi puolta. Molemmat sijoittivat seksuaalisen väkivallan voimakkaaseen kulttuurilliseen luentaan: Donner analysoi miehen ja naisen suhdetta, kun taas Tulio heitti sankarittarensa vasten kohtalon portteja. 80-luvulla nähtiin Ville Mäkelän ohjaama Lain ulkopuolella (1987), joka on syytä nostaa esille esimerkkinä yhteiskunnan ja raiskatun naisen suhteesta. Elokuvassa Saara kulkee läpi perinteisen vigilante-kaavan: jouduttuaan raiskatuksi, syyllistää yhteiskunta häntä, eikä oikeuslaitoskaan tarjoa apua, joten miesystävän täytyy palauttaa oikeus maailmaan. Teemoiltaan kliseinen elokuva tuhoutui sen halki leikkaavaan tunteettomaan kliinisyyteen ja liioittelevaan draamaan.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Veikko Aaltosen Tuhlaajapoika (1992) pohtii kaiken väkivallan olevan pohjimmiltaan seksuaalista. Irvokkaan henkilögalleriansa nostattama elokuva ei tunnu kuitenkaan löytävän esittämiinsä ajatuksiin selkeitä vastauksia ja hiipuu loppua kohden tyhjäkäynnille ennen kliimaksiaan. Miesten kesken suoritettu penetraatio heijastaa kuitenkin seksuaalisen väkivallan perimmäistä sisältöä: seksuaalisuuden psykologista identiteettiä. Mitä on seksuaalisuus ja siihen kohdistuva väkivalta, lähteekö se liikkeelle psyykestä vai biologiasta? Voimakkaasti vihjaileva elokuva ei tahdo sukeltaa perimmäisyyksien äärelle, mikä jättää Aaltosen analyysin väkivallan sielusta valitettavan irralliseksi.


Maid in Sweden
**½--

Exponerad
***--

Persona
****½

Lain ulkopuolella
**---

Tuhlaajapoika
***--


Päiväunien väkivalta, naisilta naisille

Päiväunien Ranska tarjoaa esimerkin naisten kirjoittamasta eroottisesta fiktiosta. Anne Golonin (taitelijanimellä Sergeanne Golon) luoma 13-osainen kirjasarja kertoo Angelika-nimisen naisen seikkailuista 1600-luvun Euroopassa. Sarja poiki vuosina 1964-1968 viisi elokuvaa. Niissä päähenkilön kokemien romanssien jännitteenä toimi seksuaalinen väkivalta tai vähintään sen uhka, mutta kuvattuna genre-elokuvan raadollisuuden sijaan harlekiiniromaaneille ominaisena turvallisena ja jälkiä jättämättömänä päiväunena. Angelikan keho oli ase, joka lannisti niin kuninkaan kuin sulttaanin ja jonka saattoi ottaa hetkeksi omakseen väkisin, mutta joka ei koskaan lannistunut etsiessään omaa rakkautta. Kyse oli naisen kirjoittamista eroottisista ja toisinaan väkivaltaisista kuvitelmista.

Angelikan saavutettua suuren suosion poiki sarja muutamankin sivupolun. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija Alessandro Angioli kehitti vuonna 1966 Isabellan, aikuisille suunnattujen sarjakuvien (fumetti neri) kostonhimoisen kreivittären. Sarjakuva sisälsi seikkailujen ohella sidontaa, ruoskintaa sekä kevyttä seksuaalista alistamista. Sarjakuvan menestys tuotti edelleen kopioita, kuten Jolandan ja Messalinan. Toinen sivupolku syntyi, kun Bruno Corbucci ohjasi vuosi viimeisen Angelikan jälkeen Isabella-aiheisen filmatisoinnin: Isabella, duchessa dei diavoli (1969). Harlekiiniromaanien ja fumettien sielunmaisemista kypsyneen Isabellan kostoretki maustettiin valkokankailla runsaalla paljaalla pinnalla, ja enemmän erotiikkaan kuin kipuun luottavalla ruoskimisella. Uhkean Brigitte Skayn näyttelemän Isabellan epätoivoinen romanssi unohtuikin huvittavasti taustalle lievän seksismin hallitessa Corbuccin kerrontaa.

Sadomasokismin esittely jatkuu Just Jaeckinin, Emmanuelle (1974) elokuvan luojan, 70-luvun puolivälissä valmistuneella O'n tarinalla (Histoire d'O, 1975). Tarina perustuu Dominique Auryn alkuperäisromaaniin ja esittelee seksuaalisen alistamisen omanlaisenaan erikoisena haavekuvana. Aikoinaan pseudonyyminimellä julkaistun teoksen uskottiin voivan olevan vain miehen käsialaa, mutta myöhemmin historia paljasti, että tällä kertaa kyseessä oli naisen kirjoittama eroottinen fantasia. Sekä kirja että elokuva kertovat miesten seksuaaliseksi leikkikaluksi ja orjaksi koulutetun O'n kokemuksista. Kliimaksina (elokuvassa Corinne Cleryn näyttelemä) O muuntuu tahdottomaksi seksuaaliseksi objektiksi pitkän koulutuksen jälkeen. On kuin tämä olisi kirjailijan itsensä ajatus miehen himon rehellisimmästä toiveesta - tai ainakin naisen tuntemuksista toiveen suhteen.


thumbnail
 
thumbnail
 

Edith Maude Hullin The Sheik (1919, elokuva 1921) on klassinen esimerkki naisten naisille kirjoittamasta raiskausfantasiasta. Kirjassa, enemmän kuin elokuvassa, maskuliininen mieshahmo toistuvasti väkisinmakaa sankarittaren ja tämä palavasti rakastuneena alistuu hänen tahtoonsa. Muina esimerkkeinä harlekiinikirjailijattarista mainittakoon Sara Craven sekä Charlotte Lamb (jotka kirjoittivat suurimman osan romaaneistaan 70-80-luvuilla). He eivät arkailleet käyttää romanssiensa mausteena niin seksuaalista väkivaltaa kuin lasten hyväksikäyttöä. Anna Adamsin The Man From Her Past (2007) puolestaan tarjoaa esimerkin harlekiiniromaanin valeasuun puetusta vakavasta draamasta. Tällä kertaa menneisyydessä tapahtunut seksuaalirikos on jättänyt sankarittaren sieluun syvän haavan, joka sykkii uuden romanssin taustalla. Seksuaalisen väkivallan varjo näyttäisi siis levittäytyvän kummankin sukupuolen ylle.


Isabella, duchessa dei diavoli
***--

Histoire d'O
***--


Seksuaalisuus ja kulttuuri

Yannick Bellonin vuonna 1978 valmistunut L'amour violé esittelee seksuaalisen väkivallan syntyvän kulttuurin rakenteista. Itse asiassa samana vuonna valmistui myös Pierre Chevalierin Viol, la grande peur, joka on kuin Bellonin teoksen peilikuva. Molemmat ranskalaiset elokuvat käsittelevät raiskausta yhteiskunnallisena ilmiönä. Ero löytyy näkökulmasta: Bellonin elokuva haluaa tarkastella kulttuuria raiskauksen uhriksi joutuneen naisen silmin, Chevalier puolestaan likaisen, mutta yhteiskuntadraaman valeasuun puetun eksploitaation keinoin.

L'amour violé kertoo Nicole nimisen hoitajan traumatisoivasta kokemuksesta, kun hän joutuu neljän miehen raiskaamaksi. Bellonin analyysin sydämen muodostaa henkilökohtainen kärsimys ja lopulta naisen nousu häväistyksen keskeltä omille jaloilleen (mm. The Accused vuonna 1988 pureutui samaan teemaan, joskin Hollywood-rakenteen ehdoin). Viol, la grande peur puolestaan kyselee näennäisen kriittisiä kysymyksiä, mutta mitään kainostelematta hyödyntää samalla mitä erilaisimpia eroottisia raiskausskenaarioita Bellonin pitkän ja ahdistavan episodin vastapainona. Elokuvat ovat kuin kaksi marjaa. Ne paljastavat tarpeen käsitellä seksuaalista väkivaltaa sekä "leikin" että vakavan analyysin kautta.

Mielenkiintoista on huomata kuinka kyvytön elokuva on käsittelemään sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa. Voi jopa ajatella, että elokuva psykologisesta taipumuksestaan huolimatta on taiteenmuotona voimaton pohtimaan väkivallan aiheuttamia henkisiä traumoja kuvan kautta. Lars Von Trierin Antichrist (2008) lienee Bergmanin Personan ohella selkeimpiä pyrkimyksiä rakentaa analyysia seksuaalisuuden mieltä dominoivasta ja ihmisiä riistävästä luonteesta. Onko sitten sattumaa, että molemmissa elokuvissa nainen ja naisen psyyke toimivat tapahtumia liikkeellä pitävänä voimana, ja että dialogi saa keskeisen roolin - tärkeää ei ole lopulta se mitä kuvataan, vaan mitä kuvasta kerrotaan.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Australiassa aivan vuosikymmenen lopulla valmistunut Summerfield (1977) herätti ilmestyessään voimakkaan vastareaktion viedessään katsojat kielletyn himon äärelle. Ken Hannamin ohjaama teos, joka ulkoasultaan on kuin seesteinen maisemakortti, sysäsi rakkauden molemmat osapuolet yhteiskunnan silmissä moraalin ulkopuolelle. Esikuvinaan toimineiden Walkaboutin (1971) ja Picnic at Hanging Rockin (1975) lämmössä liikkuva mystinen tarina käynnistyy, kun pienelle paikkakunnalle saapuva Simon haluaa selvittää erästä oppilastaan vaivaavan perinnöllisen sairauden syyn. Lopulta hän ystävystyy dramaattisin seurauksin tytön eristyksissä elävien perheenjäsenten kanssa.

Summerfieldin teemojen esittely vaatii 30-vuoden aikahypyn unkarilaisen Kornél Mundruczón elokuvaan Delta (2008). Sisarusten välisestä rakkaudesta kertonut Delta heitti insestin kautta ilmoille kysymyksen moraalista. Konflikti syntyy, kun perinteisiin arvoihin uskovat kyläläiset vastaavat väkivallalla kahden ihmisen väliseen ihastukseen. Enemmän tuomitsemiseen kuin ymmärrykseen perustuva asenne saa yhteiskunnan näyttämään kaksinaismoralistiselta, sillä se painaa syyllisyyden tunteen yksilön minäkuvaan. Toisin sanoen seksuaalinen väkivalta löytyy kulttuurin ennalta tuomitsevasta sydämestä; teema, joka yhdistää Deltan kieron rakkauden Summerfieldin läpi leikkaavaan jännitteeseen.


Summerfield
***½-

L'amour violé
***½-

Viol, la grande peur
**---

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9