Caroline Munro
Elokuvien seksuaalinen väkivalta: raiskaus, vaiettu rakkaus
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Meidän maailmamme, 2011

Seesteisen 90-luvun jälkeen kääntyi uusi lehti. Moderni aikakautemme on toistaiseksi osoittautunut monia aiempia vuosikymmeniä haastavammaksi. On palattu kolmen vuosikymmenen takaiseen itseilmaisun vapauteen, ja huomattu sensuurin rajojen joustavuus. Elokuvien ulkoasu on muuttunut graafisesti raadollisemmaksi, samalla kun kerronnan psykologinen vire on syventynyt. Teemojen kirjo on ollut laaja, alkaen inhorealistisesta raiskausfiktiosta (No moriré sola, 2008) ja päätyen syväanalyysiin väkivallan vaikutuksesta sen tekijöihin (Les 7 jours du talion, 2010). Menneiden vuosien eksploitaatio on kypsynyt reilussa vuosikymmenessä monitahoiseksi vyyhdiksi.

Nykyinen vuosituhat tullaan toistaiseksi muistamaan ensinnäkin kierrätyksen aikakautena. Uusintaversiot tullaan näkemään niin The Last House on the Leftistä, I Spit on Your Gravesta kuin Straw Dogsista, joista kaksi ensin mainittua siirtyvät samalla elokuvien valtavirtakulttuurin virallisiksi nimikkeiksi niiden 70-luvulla poikiman paheksunnan sijaan. On hankala arvioida kuinka paljon elokuvien katsomiskulttuuri on muuttunut nuorempien sukupolvien keskuudessa, mutta vanhojen elokuvien uusintaversioista huolimatta, tavoittavat myös alkuperäiset yhä uusia faneja. Uusintaversiot itsessään kuitenkin todistavat väkivaltakulttuurin muutoksesta; alkuperäisteosten lämpimän rosoisuuden korvanneesta tunteettomasta kliinisyydestä.

Toisaalta aikaa leimaa lapsiin kohdistuva väkivalta-analyysi. Ilmiön keskeisimpänä elokuvana voidaan pitää vuonna 2004 valmistunutta pienimuotoista, mutta inhimillisyydessään voimakasta The Woodsmania, joka pohtii rikoksentekijän taipumuksia ja tasapainoilua yhteiskunnan normien turvaverkossa. Vuotta myöhemmin valmistunut psykologinen trilleri Hard Candy (2005) puolestaan asetti törmäyskurssille 14-vuotiaan Hayleyn ja pedofiiliksi epäillyn aikuisen miehen. Elokuvamaailman tuorein sensaatio, Srdjan Spasojevicin ohjaama Srpski film (2010), kääntää katseen elokuvaan taiteena. Ohjaaja luo menneiden vuosien seksuaalisuudesta kriittisen kuvan, joka tasapainoillessaan fiktion ja todellisuuden veitsenterällä törmää kulttuurissa piilevään hedonismiin kuin seinään.



Eletään jonkinlaista paradoksia. Vuosien varrella lisääntynyt keskustelu väkivallasta ei ole kyennyt vähentämään sitä. Ennemmin kyvyttömyys on vahvistanut ajatusta väkivallan väistämättömyydestä. Sanat ovat jääneet tyhjiksi. Tilastojen mukaan yksin Yhdysvalloissa joutui vuonna 2007 seksuaalisen väkivallan uhriksi liki 250 000 henkilöä, joista naisten osuus on reilut 90%, ja alle 12-vuotiaiden lasten 15%. Niin "viihteelliset" kuin kriittiset elokuvat jäävät todellisuuden varjoon. Kun lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä sivuava Hounddog (2007) ilmestyi, nosti se valtavan kritiikin aallon. Kenties, koska siinä amerikkalaisen valtavirtaelokuvan enkeli Dakota Fanning antautui haastavaan rooliin. Taloudelliseksi flopiksi jäänyt ja varsin hienovaraisesti hankalaan aiheeseensa paneutunut elokuva siivottiin pois katsojien silmistä.

Kuitenkin Gaspar Noén sensaatio Irréversible myytiin maailmalle käytännössä kahdeksan minuuttisella raiskauksella. Itse kestossa ei ollut mitään poikkeuksellista, mutta elokuvan markkinoijat tunnistivat täkyn johon tarttua. Moderniin elokuvaan liitettiin vuosituhannen alussa myös hardcore osaksi draamapohjaista kerrontaa (Romance, 1999). Kun katsoo taaksepäin, huomaa helposti kuinka taiteen kilpajuoksu yhteiskunnallisia tabuja vastaan on aina päättynyt pitkään sensuurin jaksoon - mikä lienee tervettä, sillä taiteen olemukseen liittyy olennaisesti kulttuurin haastaminen, ja katsojat tapaavat seurata elokuvantekijöitä niin pitkälle kuin yhteiskunta sallii. Ironisesti moderni elokuva tuntuukin raadollisimmillaan kuvaavan tunnekylmää maailmaa, joka sallii kaiken ja siirtää vastuun jonnekin sinne missä sitä ei enää tunneta (Srpski film).

Kameran tällä puolen

Väkivallan tunnesisältö ei jää pelkästään valkokankaille. The Last House on the Leftin (2007) uusintaversiossa esiintynyt Garret Dillahunt on kertonut kuinka paljon lohtua hänen vastanäyttelijänsä (Sara Paxton) tarvitsi raiskauskohtausten jälkeen. Edelleen Monica Bellucci on tuonut julki, ettei voi itse katsoa Irreversiblen liki kymmenminuuttista väkisinmakaamistaan. Pohdimme jo aiemmin naisen roolia seksuaalisen väkivallan kuvauksissa, eikä ole mieltä sivuuttaa miehen vastaavaa. Naisen jäädessä empaattiseksi uhriksi, näyttäytyy mies usein uhkana.



Sam Peckinpahin Straw Dogsiin aikoinaan kohdistettu kritiikki teurasti elokuvan kauttaaltaan misogynistiseksi. Huomioimatta jäi elokuvan tarjoama mieskuva, jonka mukaan miehet ovat oman seksuaalisuutensa patologisia vankeja ja heti tilaisuuden tullen raiskaavat heitä kiusoittelevan vastakkaisen sukupuolen edustajan. Sama mieskuva välittyy halki seksploitaation koko kirjon: tahdoton olento, jolle riittää rikokseen tekemiseen yksikin naisen antama vihje tai jopa pelkkä syntyperäinen kauneus. Kuvaa syventää se tosiasia, että useimmat seksploitaatiot ovat miesten miehille tekemiä - melkoista ironiaa, että misogynistiseksi kritisoidun teoksen mieskuva muistuttaa pahimpien äärifeministien vastaavaa.



Mistä sitten kertoo, että elokuvien seksuaalinen vietti tasa-arvon sijaan tapaa jakaa yksilöitä uhkiksi ja uhreiksi? Itse asiassa termi "seksuaalinen väkivalta" on problemaattinen, sillä se lähtee liikkeelle tekijän näkökulmasta. Raiskausta tulisi kaiketi verrata ennemmin miehille suoritettavaan kastraatioon eli sukupuolielimeen kohdistuvaan väkivaltaan kuin mihinkään mikä uhrin puolelta viittaa seksuaaliseen kanssakäymiseen. Kuitenkin raiskausfiktiossa kyse on useimmiten seksuaalisuudesta, jopa erotiikasta, ja jos harlekiinikirjailijattarien fantasioihin on uskominen, niin vieläpä kummankin sukupuolen osalta.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9