Caroline Munro
Nippon Connection 2011
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15

Live from Tokyo

Tokio on vastakulttuurien kehto, mikä on nurinkurinen, mutta varsin looginen seuraus perinteisestä japanilaisesta suvaitsemattomuudesta. Itsenäisyyttä tukahduttavan arkielämän vastapainoksi vaihtoehtokulttuureja löytyy joka lähtöön, vaikkakin ne useimmiten pysyttelevät lähinnä pitkän työpäivän päätteeksi nautittavana viihteenä. Omaperäinen pukeutuminen tarjoaa yhden tavan ilmaista itseään, valtavirtaa karttava musiikkiskene toisen. Newyorkilainen muusikko ja elokuvantekijä Lewis Rapkin perehdyttää katsojat Tokion underground-musiikin pariin ohjausdebyytissään Live from Tokyo.

Itsekin Tokiossa soittaneen Rapkinin dokumentti on vauhtiin päästyään mukavaa seurattavaa - alussa hän tosin sortuu katsojan aliarviointiin ja opastaa tätä Tokion neonvaloviidakkoon kuin tämä ei olisi nousevan auringon maasta koskaan kuullutkaan. Muutamien peruskauraa edustavien aihepiirien, kuten ulkomaalaisen musiikin vaikutus japanilaisiin muusikkoihin, käsittelyn ohessa keskustellaan mm. noruma-käytännöstä, jonka mukaisesti esiintyjät joutuvat itse maksamaan klubeille elleivät lipputulot yllä vaaditulle tasolle. Bändien astellessa kameran eteen Rapkinin jättää kuitenkin tarinoinnin vähemmälle ja antaa live-musiikin puhua puolestaan. Mukaan on mahtunut parikymmentä tuntematonta suuruutta aina noise-rokkareista Japanin omaan lahjaan maailmalle, pelimuusikoihin.

Hyvän musiikin ja mielenkiintoisten persoonien esittelyn ohella Rapkin käy katsastamassa muutamat vähemmän tunnetut esiintymispaikat eri puolilta Tokiota. Tämän kaltaista seikkailullisuutta elokuvaan olisi kaivattu enemmänkin. Dokumentin informaatioarvo riippuu toki jossain määrin katsojan omasta perehtyneisyydestä, mutta viihdearvot ovat vähintään tyydyttävällä tasolla kokonaisuuden nojatessa enemmän konserttielokuvan kuin asiasisällön suuntaan. 78-minuuttisena Live from Tokyo on mukava katsaus Japanin keskivertoa omaperäisempien muusikoiden antiin.

***--

Doman Seman

Go Shibata ei tee helppoja elokuvia. Hänen debyyttinsä NN-891102 (1999) seurasi atomipommin räjähdyskomponentiksi haluavaa miestä. Seuraavaksi valmistunut Late Bloomer (2004) oli tuotannossa peräti viisi vuotta, joista ensimmäiset kuusi kuukautta kuluivat ohjaajan etsiessä yhteistä säveltä CP-vammaisen päätähtensä kanssa. Kioto-uutuus Doman Seman ei sekään löytänyt lopullista muotoaan helpolla. Vuonna 2009 julkaistu elokuva kävi läpi Southland Tales -kohtalon ja lähetettiin takaisin leikkauspöydälle yleisön todettua sen käsittämättömäksi. Uusi versio vakuutti ainakin Nippon Connection -festivaalin, joka kruunasi sen Nippon Visions -sarjansa parhaaksi elokuvaksi. Molemmat versiot nähneiden mukaan uusi leikkaus on alkuperäistä koherentimpi, vaikka kukaan ei edelleenkään tiedä mistä elokuvassa on kyse.

Juttu lähtee liikkeelle talonrähjästä Japanin virallisessa historiakaupungissa Kiotossa - tai pikemminkin sen vaihtoehtotodellisuudessa sijaitsevassa rinnakkaisversiossa. Shinsuke (Motako Ishii) on pummi, joka elää häneen jo pikku hiljaa pottuuntuneen tyttöystävän (ihastuttava Sae Shimizu) rahoilla. Käänne elämän rutiineihin tulee, kun Shinsuke palkataan salapoliisitehtäviin yhdessä toisen pummin, taikatteja popsivan Tsutomun (Takeshi Yamamoto), kanssa. Työnantajana toimii onmyoji-maagikko Mr. Abe (Naozô Hotta), jolla on vastassaan päänahkoja irti repivä pojankoltiaisjengi sekä elokuvan nimessäkin esiintyvä noita-akka Kato the Catwalk Doman Seman (Koji Hata). Järkensä menettänyt massamedia ja kapitalistitkin hääräävät ympärillä.

Doman Semania on vaikea verrata mihinkään olemassa olevaan. Shibatan elokuva on sekoitus hyperaktiivista ja anime-henkistä mielisairautta sekä omituista, kuvan keltaiseksi värjäävää ummehtuneisuutta. Välillä lojutaan lattialla toimettomana, toisinaan koko kaupunki herää eloon. Rock-, psyke- ja dub-bändejä (Superdumb, Ratville, Elektro Humangel...) vilisevä ääniraita rokkaa nasevasti kunnes pian taas rauhoitutaan pitkäksi aikaa. Tuloksena on omituinen yhtälö, jossa 126-minuuttinen elokuva onnistuu monin paikoin matelemaan vuoden kovimmista wtf-kertoimista huolimatta.

Tapahtumien ja kuvien tarkoitusta Shibata ei turhaan vaivaudu alleviivaamaan. Ohjaajalla on sanottavaa nykyjapanista sekä kotikaupungistaan, mutta vaatii kärsivällisyyttä alkaa analysoida sitä tämänkaltaisessa sopassa. Nippon Connection -ministeriö kiitteli elokuvaa sen uskalluksesta haastaa ja paikoin myös ärsyttää katsojiaan. Tiedä häntä, melkoisen itsetietoinen joskin omalla tavallaan mielenkiintoinen sekasotku Doman Seman on. Kulttielokuva siitä varmasti muotoutunee vuosikymmenten saatossa.

**---

ANPO: Art X War

Linda Hoaglund on nimi, jonka moni japanilaisen elokuvan harrastaja tunnistaa osaamatta silti suoralta kädeltä yhdistää häntä mihinkään. Kyse on monien Takeshi Kitanon, Kinji Fukasakun ja Hayao Miyazakin elokuvien tekstittäjästä. Japanissa kasvatettu ja koulutettu Hoaglund on nyt siirtynyt itse elokuvantekijäksi dokumentilla ANPO: Art X War. Elokuva käsittelee Japanin ja Yhdysvaltojen välistä pahamaineista yhteistyö- ja turvallisuussopimusta ANPO:a, joka solmittiin vuonna 1960. Juurikin ANPO:n tarjoaman oikeutuksen johdosta Yhdysvaltojen sotilastukikohdat koristavat Japanin maaperää yhä tänä päivänäkin. Japanissa kasvaneena amerikkalaisena Hoaglundilla on oivat lähtökohdat käsitellä aihetta sen molemmilta kanteilta.

ANPO: Art X War ei maalauksia ja valokuvia hyödyntävistä promootiomateriaaleistaan huolimatta ole niinkään taide- vaan sotapolitiikkadokumentti. Hoaglundin tähtäimessä ovat ANPO:n historialliset vaikutukset protesteineen ja poliittisine seurauksineen kylmän sodan aikana. Taide toimii aiheen käsittelyssä työkaluna. Etenkin 1960-luvulla poliittiset kannanotot löysivät tiensä niin maalauksiin, valokuviin kuin elokuvataiteeseenkin. Hoaglund vyöryttää ruudulle poliittista taidetta aina huumaavan hienoista maalauksista Nagisa Oshiman yhteiskunnallisesti kantaa ottaviin elokuviin. Näiden esimerkkien kautta ohjaaja pyrkii maalaamaan kuvan aikakauden poliittisesta historiasta. Mukana on myös runsaasti haastatteluja, jossa taiteilijat kertovat ANPO:n vaikutuksesta omiin töihinsä sekä omista poliittisista näkemyksistään.

Jo ensimmäisistä kohtauksista lähtien on selvää, että Hoaglundilla on elokuvallinen ilmaisu ja mielenkiintoisten teemojen käsittely hallussa. Teknisesti näyttävän dokumentin ainoaksi heikkoudeksi muodostuu käsittelyn lievä pinnallisuus. Mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten Okinawan pinta-alasta vajaan viidenneksen vievät Yhdysvaltain sotilastukikohdat, nostetaan esille, mutta loppujen lopuksi Hoaglundilla ei ole kovin syvällisiä analyyseja tarjottavanaan aiheeseen. Syvempää pureutumista nykypäivän tilanteeseen ja ANPO:n vaikutukseen tavallisten kansalaisten elämään olisi myös kaivattu.

Pienestä kritiikistä huolimatta ANPO: Art X War on aiheeseen perehtymättömille lämpimästi suositeltavaa katsottavaa ja sisältää etenkin taiteen näkökulmasta todella arvokasta kuvamateriaalia. Totuus on myös, että sen enempää Japanissa kuin Yhdysvalloissakaan nuorempi sukupolvi ei liiemmin tunne maiden poliittista historiaa. Jo tässä mielessä Hoaglundin dokumenttielokuva on kunnioitettava ja eittämättä monia katsojia sivistävä saavutus.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15