Caroline Munro
Nippon Connection 2011
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15

Osaka CO2 Presents: Beautiful Method

Muutama vuosi sitten valmistunut Beautiful Method (Utsukushii sube, 2009) edustaa yleensä mielenkiintoisen Osaka-elokuvan vähäpätöisempää laitaa. Osakassa indie-elokuvakulttuuri on jo pidempään ollut hyvissä voimissa ja tuottanut mm. sellaisia lahjakkuuksia kuin Nobuhiro Yamashita (Hazy Life, 1999), Yuya Ishii (Bare-Assed Japan, 2005) ja Kazuyoshi Kumakiri (Sketches of Kaitan City, 2010). Nuorille elokuvantekijöille esityskanavia sekä muutaman tuhannen euron apurahoja tarjoava Osaka CO2 (Cineastes Organization Osaka) on yksi sikäläistä, urbaanimmasta Tokio-elokuvasta edukseen poikkeavaa elokuvakulttuuria tukeva organisaatio. Elokuvan auteureihin uskovan järjestön katalogiin Beautiful Method sopii siinä mielessä hyvin, että kyseessä on aitoa sanottavaa ja yhteiskunnallista kommentaaria omaava elokuva. Vielä kun ilmaisuun löytyisi hieman terääkin.

Beautiful Method kuvaa Japanin nuorta naissukupolvea työ- ja kotiympäristössä. Pop-elokuvan, kepeän komedian ja melodraaman keinot on jätetty väliin ohjaaja Takamasa Ooen näyttäessä parikymppiset päähenkilönsä epävarmoina ja virhealttiina nuorina naisina. Heillä on vaikeuksia löytää paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa, eivätkä he sitä usein edes etsi, vaan istuvat mieluummin kotona pyörittämässä peukaloitaan. (Miespuolisen) ohjaajan näkemys nuorten naisten syrjäytymisestä on eittämättä huomion arvoinen, mutta ei elokuvallisesti kovinkaan mielenkiintoinen.

Beautiful Method on tekniseltä toteutukseltaan päähenkilöidensä sielunmaailmalle uskollinen, eli varsin huomaamaton ja harmahtava. Ooe ohjeistikin mm. elokuvan hiustaiteilijaa pyrkimään johonkin perustyylikkääseen, mutta normaaliin. Sama pätee koko elokuvaan. Samaistumiskohteita löytäville naiskatsojille se saattaa toimiakin, mutta muille 90-minuuttia on varsin pitkä aika seurata kannanottoa, joka käy kokonaisuudessaan ilmi jo ensimmäisen vartin aikana. Elokuvan kauniin julisteen viestimä naturalismi ei katsomon puolelle välity muuten kuin yleislaatuisen uskottavuuden osalta.

**---

Focus on Cinematographer Hidetoshi Shinomiya

Film School of Tokyon kasvatti Hidetoshi Shinomiya ei varmasti ole tuttu nimi monellekaan lukijalle, sillä hän on työskennellyt kuvaajana lähinnä suurempaa levitystä vaille jääneiden independent- ja lyhytelokuvien parissa. Nippon Connectionin esittämistä kolmesta Shinomiyan kuvaamasta lyhytelokuvasta kaksi on Film School of Tokyosta valmistuneiden ohjaajien töitä. Shinomiyan itsensä merkittävyys jäi ainakin toistaiseksi hieman hämärän peittoon, sillä sujuvasti eri ohjaajien tyyleihin mukautuvan kuvaajan työskentely ei esitettyjen töiden perusteella erityisemmin erottaudu joukosta, vaikka toki ammattitaitoista onkin.

Kolmikon avannut The ABC's of Marriage (Kekkongaku nyumon shinkonhen, 2010) on karmaisevalle nimelleen onneksi epäuskollinen, joskaan ei yhtään sitä parempi teos. Häämatkalle lähdössä olevan nuoren parin suunnitelmat saavat uuden käänteen, kun heidän edustamansa peruukkifirman olisi saatava tärkeä liikesopimus solmittua viimeisenä työpäivänä. Höperön isäukon ja tämän koiran kävellessä kuvioihin homma lässähtää kohelluskomediaksi, joka ei valitettavasti naurata kertaakaan. Huumori on suorastaan hämmentävän laimeaa ja kilttiä, eikä teknisellä puolellakaan saavuteta mainitsemisen arvoisia meriittejä. Kestoa hölmöilylle kertyy 30 minuuttia.

Selvästi parempi ja mielenkiintoisempi on kolmekymppisen Kayo Narutomin ohjaama Yoko (2010), joka on itse asiassa osa vuonna 2011 julkaistua episodielokuvaa A Bed: Hatachi no koi. Narutomi seuraa nimihenkilö Yokoa (Aya Takeko), joka herää tuntemattoman miehen kämpässä muistot vieneen bileyön jälkeen. Tarinan toinen puolisko tapahtuu alkoholiongelmaisen Yokon kohdatessa tämän pikkuveljen. 26-minuuttinen elokuva on hieman hitaasti aukeava, mutta lopulta kohtalaisen antoisa ja melankolistunnelmallinen pirstale aidon tuntuista elämää. Yoko toimii parikymppisten nuorten elämästä ja rakkaudesta kertovasta emoteoksestaan irrotettunakin varsin kelvollisesti, mutta saattaisi luonteensa vuoksi parantua entisestään oikeassa kontekstissa nautittuna.

Kattauksen viimeinen työ, Never Let Me Go (Hanasanaide, 2010) ei sen sijaan vakuuta erityisemmin millään osa-alueella. Epäileväisestä naisesta (mainstream-näyttelijä Erika Okuda), tämän omahyväisestä ja mahdollisesti vaarallisesta poikaystävästä sekä sairaalassa makaavasta opiskelijakaverista kertova elokuva on vaatimaton draama ripauksella mysteeriä. Elokuvanteon perusteet ovat kyllä kunnossa, mutta juonessa, hahmoissa tai tunnelmassa ei ole mitään, mikä erottaisi Never Let Me Go huonosta kioskikirjallisuudesta. Tarinankertojana taitojaan esittelee Sayaka Fukui, joka ohjasi elokuvan osaksi Momomatsuri Presents: Uso (2010) -lyhytelokuvakokoelmaa.


The ABC's of Marriage
*----

Yoko
**½--

Never Let Me Go
*½---

Eiga Ikki Presents: Kishû Izuchi Special

Kishû Izuchi on nelikymppinen elokuvantekijä, joka on ohjannut elokuvia 1990-luvulta lähtien. Ohjaustöitään paremmin Izuchi tunnetaan kuitenkin käsikirjoituksistaan, joista mainittakoon Takahisa Zezen ohjaamat Kokkuri (1997) ja Hysteric (2002). Viime vuosina Izuchi on usein tehnyt yhteistyötä elokuvakoulujen opiskelijoiden kanssa. Hänen perustamansa Eiga Ikki on independent-elokuvaan keskittyvä järjestö, jonka avulla Izuchi pyrkii levittämään omia sekä kumppaneidensa töitä.

Izuchin ohjaama Mole's Festival (Mogura no matsuri, 2009) on 50-minuuttinen elokuva, joka Izuchi käsikirjoitti ja tuotti yhdessä Film School of Tokyon oppilaiden kanssa. Dekkarin suuntaan nojaava tarina kertoo kolmesta nuoresta naisesta, jotka toimivat eläkeläismiehen kodinhoitajina ja henkilökohtaisina avustajina. Viimeisiään vetelevän miehen ainoa kipinä elämässä on toivo hänen kadoksissa olevan lapsenlapsensa löytämisestä. Tehtävään palkattu etsivä raportoi edistyksestään kuukausittain, kunnes sattuman kautta selviää, ettei mitään etsivää ole koskaan ollut olemassakaan. Naiskolmikko ottaa mysteerin selvittämisen harteilleen.

Izuchilla on runsaasti kokemusta elokuvanteosta, mutta Mole's Festivalissa se ei näy. Elokuva tuntuu lähinnä rutinoituneelta opiskelijatyöltä. Se on kyllä teknisesti aivan kohtalainen eikä sen näyttelyssä ole mitään pahemmin pielessä, mutta minkäänlaista kipinää tarinaan tai hahmoihin ei saada. Ainoa mielenkiintoa herättävä seikka on tarinan perustuminen osittain tositapahtumiin. Se ei kuitenkaan kanna pitkälle.

Seuraavana vuonna valmistunut Muddy Planet (Doro no wakusei, 2010) on Izuchilta huomattava parannus. Tällä kertaa päärooleja esittävät Japan Academy of Moving Imagesin oppilaat. Lukioympäristöön sijoittuva 53-minuuttinen draama seuraa päähenkilöitään heidän normaaleissa askareissaan: yksi tiirailee taivaalle kaukoputkella, toinen soittaa trumpettia ja isompi joukko rämpii mudassa osana maatalousopintojaan. Pieniä ihastumisia suurempaa draamaa ei ole luvassa, mikä on pelkästään hyvä asia.

Muddy Planet on tyyliltään hieman Shunji Iwain kepeämpien töiden henkinen tarina, vaikka ei toki niiden kanssa samalle tasolle ylläkään. Kohtalaista huomiota ohjaajanakin The Most Beautiful Night in the Worldilla (2007) saavuttaneen Daisuke Tenganin käsikirjoitus tarjoilee elokuvalle hyvän alustan, eikä Izuchin ohjauksessakaan ole mitään pielessä. Jos Izuchi olisi debyyttiohjaaja, kannattaisi hänen nimensä kirjata välittömästi muistiin. Ei Muddy Planet tosin mitenkään poikkeuksellinen ole, mutta näin miellyttäviä elokuvia katselee kyllä mielikseen. Pätevää työtä tekeville nuorille näyttelijöilleen se toiminee vähintään hyvänä käyntikorttina.



Mole's Festival
**---

Muddy Planet
***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15