Caroline Munro
"Älä tahraa käsiäni" - lapsi eksploitaation tehokeinona
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Osa I

Kauhu alkaa Venetsiasta

Don't Look Now:ssa lapsi ja kauhu kietoutuivat toisiinsa essentiaalisesti. Roeg ei ollut ensimmäinen jota Venetsia inspiroi kuoleman ja toivon sekoituksellaan. Aikoinaan John Hay runoili tästä kanaalien kaupungista seuraavin sanoin: "Tunsin hiuksiasi suutelevissa rikkaissa säteissä tuulahdukset lämpiminä menneiden rakastajien huokauksista - kaikki Venetsian kuollut kauneus silmissäsi, kaikki Venetsian vanhat rakkaudet sydämessäni." Näiden haamujen ääreen saapui myös Nicolas Roeg. Hänelle Venetsia oli kaupunki, jonka kapeilla kaduilla saattaa kuulla kuinka omien askelten kaiku käy yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, kuin takanasi olisi aina joku. Joku, jota et voi koskaan nähdä. Ovi lapsen ilmentämään kauhuun aukesi hänelle tästä ajatuksesta.

Punainen väri, jonka Roeg alussa rinnastaa lapseen, löytyy lähes jokaisesta Don't Look Now:n kohtauksesta. Elokuvasta muodostuu näin metafora elokuvataiteen tuottamista vääristä odotuksista, sillä kannamme mukanamme jatkuvasti jotakin joka meidän pitäisi jo unohtaa. On kuin eteemme olisi tuotu peili, jonka luota emme uskalla siirtyä, koska edessämme odottaa jotakin kauhistuttavampaa kuin taakse jäänyt. Roegin poikkeuksellisen voimakkaassa semioottisessa luennassa Venetsia varjoineen ja kanaaleineen muodostuu hiljalleen yhtä painostavaksi kuin alitajuntamme mukana kulkeva ajatus lapsen läsnäolosta. Yksinkertaisella, joskin voimakkaalla kuvauksellisella tyylivalinnalla ohjaaja houkuttelee meidät kieltämään kuoleman ja siten samaistumaan vanhempien suruun.

Elokuvan paralleelinen loppu on kauhea, koska se antaa kasvot hirviölle, jota olemme alitajunnassa koko elokuvan ajan tiedostamattamme kasvattaneet. Daphne Du Maurierin novellin inspiroima filmatisointi kuljetti näin päätepisteeseen reilu vuosikymmen aiemmin Jack Claytonin The Innocentsissa (1961) kesken jääneen psykologisen asetelman. Mitä lapsista tulee, kun kuolema vie heidät luotamme? Entä mitä aikuisen mielen sairaus tekee heidän muistolleen? Ei liene sattumaa, että Roeg valitsi kuvauspaikakseen juuri Venetsian, muistojen kaupungin, kenties Aldo Ladon vuosi aiemmin valmistuneen giallon Chi l'ha vista morire? inspiroimana. Veden yllä uinuva Venetsia on jo itsessään kuin portti mielen salojen äärelle.

Nuorta näyttelijätärtään Roeg käytti kuin maalauksen värinä, lopullisen taideteoksen ainutlaatuisena tehokeinona.

Kanaalien perintö

Don't Look Now:n perintö painui oman aikansa psykologisen kauhuelokuvan ytimiin enemmän historiallisen miljöönsä kuin teemansa osalta. Roegin sommittelemasta värimaailmasta tuli kuin ruostetta, joka väritti vuosiksi eteenpäin eurooppalaista eksploitaatiota. Kauhunkierteen hyödyntämän sokeuden ja divinaation ohella aikalaiskauhua inspiroi myös William Friedkinin Manaajan (The Exorcist, 1973) huomattavasti fyysisempi kuvakieli. Esimerkiksi Massimo Dallamanon Il medaglione insanguinato (The Night Child, 1975) ammensi sekä arkkitehtuurista koristeellisuutta että riivausteemaa. Lopputuloksena syntyi pienimuotoinen, tehokkaasti rakennettu trilleri, jossa menneisyys ja nykyisyys kohtaavat pienen tytön verisissä käsissä.

Manaajan varastaessa lopulta lähes kaikki Venetsian perilliset (mm. elokuvissa La endemoniada, 1975, Malabimba ja Un ombra nell'ombra, 1979, joista viimeisessä tähtenä yksi aikansa lapsi-ikoneista, Lara Wendel) kaikui punanuttuisen tytön muisto yhä voimakkaana elokuvissa Alice, Sweet Alice (1976) ja Nero veneziano (1978), joissa kauhu laskeutuu aikuiseen maailmaan lasten oletettujen tekojen kautta. Samoihin aikoihin valmistui myös Richard Loncrainen Full Circle (1977), joka on yksi Roegin painajaisen suorimmista toisinnoista. Peter Straubin romaanin pohjalta syntyneessä kummitustarinassa kuolleen tyttären muisto palaa vainoamaan ikivanhaa murhaa tutkivaa Juliaa.

Oman vuosikymmenensä hyytävimpiin lukeutuva Full Circle puki kanaalien perinnön myötä ylleen Rosemary's Babyn (1968) auran, jo pelkästään tähtensä Mia Farrown läsnäololla. Pienen tytön kuolemalla alkanut filmatisointi maalaa synkeän taideteoksen aikuisen maailman odotuksista lapsiaan ja heidän viattomuuttaan kohtaan. Tällä kertaa odotukset sekoittuvat muistoihin kuitenkin arvaamattomin seuraamuksin.

Lasten ilmentämä pelko kumpusi vielä joitakin vuosia alitajunnan kätköistä, mutta mielen rappeutuminen oli jo alkanut. Psykologinen lapsinäyttelijöiden varaan rakentuva kauhu, joka oli kasvanut suoraviivaisemman (The Bad Seed, 1956) ja yliluonnollisemman (Village of the Damned, 1960) elokuvan rinnalla, alkoi saada yhä graafisempia muotoja kunnes veri purskahti pienille sormille uudenlaisen genre-elokuvan inspiroimana. Yksi käännekohta nähtiin, kun John Carpenter ampui kuoliaaksi lapsitähden elokuvan Assault on Precinct 13 (1976) irrallisena elementtinä ja Halloweenin (1978) Michael silpoi isosiskonsa.



Menetyksen pelko ja vanhempien kokema suru elivät toki yhä taustalla, mutta tulevina vuosina lapsiin liitettiin entistä suoraviivaisemmin myös suorat shokkiarvot niin kauhun kuin seksuaalisuuden osalta.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8