Caroline Munro
"Älä tahraa käsiäni" - lapsi eksploitaation tehokeinona
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Maailma lapsen silmin

Tietynlaisen yhteiskuntadraaman piirissä ajatus lapsen fyysisestä ja henkisestä hyväksikäytöstä laajenee. Lasten kautta maailmaa on mahdollisuus kuvata avonaisena ikään kuin uhrin silmien kautta. Esimerkiksi Unkarissa huimaan suosioon noussut Árvácska (Nobody's Daughter, 1976) kertoo päällisin puolin orpolapsen kärsimyksistä ja karmivasta teosta, mutta pintansa alla aikuisen maailman näkymättömistä seuraamuksista. Lapsen silmien kautta tarkasteltuna näkökulma perinteiseen arvomaailmaan syvenee puhtaasta eksploitaatiosta kriittiseksi kannanotoksi, sillä ilman aikuista moraalietiikkaa pahuutta voidaan tarkastella vilpittömistä lähtökohdista.

Emme ajattele lapsia varkaina, murhaajina tai viettelijättärinä, vaan uhreina. Tämä antaa elokuvantekijöille mahdollisuuden käyttää heitä psykologisena välineenä, vieläpä koska maailman lait ja odotukset jakaantuvat kahtia - aikuisten ja lasten ehdoin. Lasten avulla on helppo haastaa kulttuurin taustalla vaaniva ajatus yli-ihmisestä eli puhtaasta, rikkeettömästä todellisuudesta, johon uskomme siirtyvämme aikuisuuden lakien astuessa voimaan. Esimerkiksi Die Blechtrommel (1979) meni kritiikissään niin pitkälle, että se sysäsi päähenkilönsä aikuisen maailman ulkopuolelle. Shûji Terayaman radikaali ja metaforamainen Emperor Tomato Ketchup (1971) puolestaan kirjoitti kokonaan uudet lait.

Äärimmäinen esimerkki lasten hallitsemasta maailmasta on kuitenkin Pier Giuseppe Murgian kiistelty Spielen wir Liebe (1977), jonka kolmen lapsinäyttelijän avulla luotu sosiaalinen leikki on julmuudessaan läpäisemätön. Elokuva on tehty aikuisille ilman, että kukaan aikuinen kuitenkaan saisi sen nähdä - suoranainen 70-luvun eksploitaation Pandoran lipas. Elokuva ei silti ollut päätepiste, vaan sen jälkeen nähtiin vielä Blue Lagoonin (1980) saman teeman toistava kaupallinen auringonnousu. Molempien elokuvien historiallisena esikuvana on syytä mainita Nikos Koundourosin Mikres Afrodites (1963).



László Ranódyn ja Gyula Mészárosin Árvácska paljasti lapsen hiljaiseksi kärsijäksi mutta myös julmaksi tarkkailijaksi. Kuvaus maailmasta ilman suuria juonikuvioita yhdistää kaikkia tämän luvun elokuvia. Se todistaisi sen puolesta, että lapsi itsessään on voimakas rakenteellinen tehokeino. Elem Klimovin Tule ja katso (Idi i smotri, 1985) esittää viimein kysymyksen: entä jos itse lapsi, tarkkailija ja vaikuttaja, olisi ihmiskunnan tulevaisuuden nimissä murhattava? Onko olemassa mitään niin pahaa, joka oikeuttaisi tämän teon? Vapauttaisiko se aikuisen maailman moraalisesta taakastaan?

Roberto Rossellinin minimalistinen Germania anno zero (1948) käytti lapsen kurjuutta aikuisten ylläpitämän hyväksikäytön katalysaattorina, kun taas Carlos Sauran porvaristossa ensimmäiseen koulupäivään valmistautuva Ana (Cría cuervos, 1976) unelmoi äitinsä surmaamisesta. Aikuisten ja lasten välinen suhde näyttäisi olevan kauttaaltaan uhkakuvien hapattama.

Taidetta vai hyväksikäyttöä - kulttuurin turvaverkko

Yksilöiden ohella myös kulttuuri lukee elokuvia. Muutama vuosi sitten SubTV:ssä esitetty Ernst Hofbauerin Frühreifen-Report (Teinityttöraportti, 1973) kiikutettiin poliisille tarkastettavaksi lapsipornosyytösten takia. Lopulta kaikki näyttelijät todettiin täysi-ikäisiksi. Lokakuussa 2008 kohistiin mokkulamainoksista, joiden tulkittiin vihjaavan lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön niissä aikuisten naisten ylleen pukemien partiopukujen takia. Viime kesänä keskustelun keskiöön nousi Harry Potter ja Azkabanin vanki -elokuvan yhteydessä (SubTV:n mukaan vahingossa) esitetty siiderimainos, jonka mainonnan eettinen neuvosto tuomitsi lapsen kehitykselle vaaralliseksi. Yllä olevat ovat esimerkkejä turvaverkosta, joka leijuu lasten ja aikuisten maailman välillä.

Turvaverkko on toki tarpeellinen, mutta keskustelu sen ympärillä osoittaa verkon arvosidonnaisuuden. Verkko itsessään on todiste yhteiskunnan nimeämästä aikuisten pahasta maailmasta, jota kohti jokainen lapsi kulkee. Tulisiko taiteen sitten kuvata tätä todellista maailmaa vai turvaverkon siitä ylläpitämää illuusiota? Oikeastaan hyvin monen elokuvan takaa löytyy ajatus (objektiivisen ja universaalin oikeudenmukaisuuden) maailmasta, jota ei ole. Toisaalta elokuva on sortunut toisinaan ylilyönteihin avatakseen katsojien silmät näkemään sen mitä on.

Yhtenä ylilyöntinä voidaan mainita 70-lukua hallinneissa mondodokumenteissa nähdyt eläintapot ja tyttöjen sukupuolielinten silpomiset ynnä muut kauheudet (Africa ama, 1971). Ajatus oli haastaa katsojia. 80-luvun lopulla Tun Fei Mou toteutti saman haasteen kuvaamalla lapsen autenttisen ruumiinavauksen (Men Behind the Sun, 1988). Kohtaukset eivät kuitenkaan paljasta niinkään maailman kuin taiteen sisältämän eksploitaation. Eläimiä ja lapsia kerronnallisena välineenä yhdistää kyvyttömyys vaikuttaa omaan epäinhimilliseen kohtaloonsa. Maailma kuvattuna lapsen silmin onkin pahimmillaan karmiva tarina aikuisten heihin jättämistä jäljistä.

Taiteen luomiseen liittyy myös monia katsojilta piiloon jääviä vaikutuksia. Esimerkiksi Don't Look Now:n Sharon Williams pelkäsi alun hukkumiskohtaustaan niin paljon, että sen toteuttamiseen tarvittiin kolmea eri tyttöä. Cape Fearin (1962) Lori Martin koki romahduksen elokuvan ahdistavien teemojen takia. Sandra Mozarowsky muistetaan 70-luvun lolitabuumin seksisymbolina, joka teki itsemurhan täytettyään 18 vuotta.

Ranskalainen näyttelijätär Jeanne Moreau kuvasi aikoinaan elokuvaa osuvasti maailman peiliksi, epäilemättä kuvassaan kaikki elämisen kauneus ja kauheus. Mitä tämä peili sitten heijastaa lasten osalta? Vähintään sen, että lapset ovat osa taiteen dialogia ja taide yksi väline maailmaa hallitsevan pahan paljastamisessa. Leimallista taiteelle onkin (Bretonia lainaten), että jokainen tarina on jo kerran toteutunut.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8