Caroline Munro
"Älä tahraa käsiäni" - lapsi eksploitaation tehokeinona
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8


Osa II

Lapset ja kauhu

Kaikkea elokuvaa ei kannata ottaa liian vakavasti. Lapset ovat saaneet roolinsa myös viihteellisemmässä kauhuelokuvassa. Kuka ei muistaisi George A. Romeron Night of the Living Deadin (1968) pientä zombieta, joka jäi tuolloin 9-vuotiaan Kyra Schonin ainoaksi roolisuoritukseksi mutta myös ikonografisiksi kuviksi elokuvan historiaan. Myöhemmin Schon on kuvaillut kuinka kiehtovaa kyseisen roolin tekeminen oli.

Tom Shanklandin The Childrenin (2008) idea syntyi, kun ohjaaja lomamatkalla seurasi huvittuneena kuinka vaikeaa hänen ystävilleen oli kontrolloida mukanaan tuomia pikkupiruja. Hän luonnehtii elokuvaansa freudilaiseksi painajaiseksi. Ajatus oli tehdä lapsista niin uhkaavia, että normaalin suojelevan roolin sijaan aikuinen yleisö alkaa toivoa heidän kuolemaansa.

Jaume Collet-Serran Orphanissa (2009) pelottavaa päähenkilöä Estheriä näytellyt 10-vuotias Isabelle Fuhrman yritti parhaansa mukaan ymmärtää ja eläytyä Estherin sairaaseen ajatusmaailmaan ja on kertonut suuresti nauttineensa siitä. Ylipäätään lasta näyttelijänä ei pitäisi nähdä kulttuurin ulkopuolisena hahmona, vaan aktiivisesti sen sisällön tuottamiseen osallistuvana tekijänä, joka osaa jo ilmentää vaikeitakin tunteita sekä erottaa fiktion ja todellisuuden välisen rajan. Klassisen fraasin mukaan juuri lapset tuovat mukanaan maailmaan kysymyksiä, joihin viisainkaan ihminen ei osaa vastata.

Toisin sanoen lapset ovat arvokas luova voimavara. Kauhuelokuvan kontekstissa heidät tulisikin ehkä nähdä inhonväristyksiä aiheuttavien paholaisten sijaan aikuiseen psyykeen kolkuttavina enkeleinä. Ylisuojellessamme lapsia on vaarana, että suljemme heidät normaalin yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle, ikään kuin aikuisten muovaaman lasikuvun alle.

Viihteellisen kauhuelokuvan parissakaan ei ole unohdettu suojella kaikista nuorimpien kehitystä. Esimerkiksi Stanley Kubrickin The Shiningin (1980) 6-vuotias Danny Lloyd sai vasta vuosia myöhemmin tietää elokuvan todellisen luonteen.

Historiaa ja kolmas tuleminen

Puhtaan kauhun piirissä lapsen rooli on ollut herättää luonnonvastaisia pelkoja. Ensimmäisten joukossa nähdyt The Bad Seed (1956) ja Village of the Damned (1960) viitoittivat tietä vuosiksi eteenpäin. Käsikirjoittajat tarjoilivat jo tuolloin kauhun kontekstiksi jonkin yliluonnollisen syyn (The Damned, 1963; The Children, 1980; Children of the Corn, 1984). Näin he kiersivät lapsen viattomuuteen liittyvän uskottavuusmuurin mutta samalla pehmensivät väkivalta-ajatusta.

70-luvun psykologisempien teemojen ja 90-luvun hiljaiselon jälkeen lapset ovat yhtä kaikki tulleet takaisin. Menneiden vuosien lolita-buumi on kuihtunut taustalle, vaikka vielä 90-luvulla kohistiin sekä Natalie Portmanin roolista Leonissa että Adrian Lynen ohjaamasta Lolitan uusintaversiosta. Myös Devil Times Fiven (1974) tyylinen psykologisempi kauhu loistaa poissaolollaan. Yhteiskunnallisessa elokuvassa lasten käyttö näyttäisi muuttuneen konservatiivisemmaksi.

Poikkeuksena mainittakoon Eden Lake (2008), jonka kliimaksin muodostaa terävä ja ajankohtainen kritiikki. Myös ranskalaisromanialainen Uhka (Ils, 2006) pyrki tuomaan ratkaisunsa lähemmäs todellista ongelmaa. George Ratliffin sisäsiisti Joshua (2007) esittelee monille perheille tuttua mustasukkaisuutta. Paul Soletin Grace (2009) palaa puhtaan fantasian pariin.

Positiivisena lisänä moderniin lapsikauhuun on lirahtanut tilkka 70-luvulle leimallista nihilismiä. Mahdollisina inspiroijina mainittakoon kohtalaisen onnistunut The Children (1980), jossa ydinvoimaonnettomuus muuttaa lapset radioaktiivisiksi sulatuskoneiksi, sekä kömpelöhköt The Child (1977) ja Beware: Children at Play (1989), joista jälkimmäinen päättyy lasten massateurastukseen. Romano Scavolinin Nightmare (1981) huipensi lapsitappajien osalta Halloweenin aloittaman kehityskulun.

George A. Romeron Dawn of the Deadin (1979) uusintaversio vuodelta 2004 alkaa pitkällä episodilla, jolle kuollut pikkutyttö antaa tehokkaan virikkeen. Toisena zombilapsielokuvana mainittakoon Wicked Little Things (2006), jonka kerronta tosin etenee yhtä uskottavasti kuin Bob-pojan enkkudubbaus Lucio Fulcin gorekattauksessa The House by the Cemetery (1981). Jonnekin välimaastoon sijoittunee kuluneen tehokeinon ympärille kasattu [Rec] (2007).

Ylilyöntejäkään ei ole unohdettu. John Gulagerin Feast-sarjan toisen osan Feast II: Sloppy Seconds hyväksikäyttö muistuttaa jo enemmän (huonoa) slapstick-komediaa kuin kauhua. Children of the Cornin (2009) uusintaversio alkaa yliajolla, jossa poika murskautuu veriseksi mytyksi vastoin elokuvan muuta sisältöä. Tietynlaisesta ylilyönnistä oli kyse myös viime vuoden kohuelokuvassa Srdjan Spasojevicin Srpski filmissä (2010).

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8