Caroline Munro

Haastattelussa kauhun monitoimimies
Mick Garris


Los Angelesista kotoisin oleva Mick Garris (s. 1951) on todellinen kauhuviihteen moniottelija ja erinäisten jatko-osa -elokuvien erikoismies. Sekä lokaa että kiitosta päälleen saaneeseen filmografiaan kuuluu myös poikkeuksellisen suuri määrä Stephen King -adaptaatioita, jotka Garris on toteuttanut kirjailijan suosiollisella avustuksella, mutta ei tämän valvovan silmän alla kuten usein luullaan.

Ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana toimineen Garrisin, katsantokannasta riippuen, synti -tai ansiolistaan kuuluvat mm. Critters 2 (1988), Kärpänen II (The Fly II, 1989), Psyko IV (1990) sekä minisarjoiksi televisiolle tehdyt King-sovitukset Tukikohta (The Stand, 1994) ja Hohto (The Shining, 1997). Oma lukunsa ovat 1980- ja 1990-lukujen tv-kauhun pioneerisarjat Hämmästyttävät tarinat (Amazing Stories, 1985-1987), Freddyn painajaiset (Freddy's Nightmares, 1988-1990) ja Kauhua kryptasta (Tales from the Crypt, 1989-1996), joihin kaikkiin Garris antoi panoksensa joko ohjaajana tai kirjoittajana. Jonkinlainen muistijälki viimeksi mainituista lienee jäänyt silloin poikavuosiaan viettäneisiin.

Yksi Garrisin tuoreemmista projekteista on Masters of Horror -otsikon alla kaksi kautta (2005-2007) poikinut yksittäisten elokuvaepisodien sarja, jossa hän kokosi yhteen viime vuosikymmenten merkittävimmät kauhuelokuvaohjaajat. Sydämellinen ja huomattavasti kuuttakymmentä ikävuottaan nuoremmalta vaikuttava Garris avautui Elitistille mainitun ohella työskentelystään Anthony Perkinsin kanssa, tuoreesta espanjalaisen kauhuikoni Paul Naschyn (1934-2009) elämään paneutuvasta dokumentista ja monesta muustakin asiasta.



Mika Helminen: Miten päädyit isännöimään tuoretta Paul Naschy -dokumenttia, oletko mukana elokuvan tuotannossa jollakin lailla? Ja millainen merkitys Naschylla on itsellesi?
Mick Garris: En, periaatteessa millään tavalla. Minut kutsuttiin viime syksynä Sitgesin elokuvafestivaaleille Espanjaan vastaanottamaan Time Machine -palkintoa ja yksi palkintoraadin jäsenistä oli Luis Rosales, joka on myös The Man Who Saw Frankenstein Cry (2010) -dokumentin tuottaja. Yksityiskohdista sopiessamme kävi ilmi, että Naschy on ollut espanjalaista Scifiworld-lehteäkin pyörittävälle Rosalesille valtava vaikuttaja ja suuri innoituksen lähde. Niinpä hän tuli kysyneeksi minua dokumentin kertojaksi ja isännäksi.

En tiennyt etukäteen mitenkään valtavan paljon Naschysta. Tiesin kuka hän oli, olin nähnyt muutaman hänen elokuvansa ja niin edelleen, mutta ei minulla ollut mitenkään valtavasti tietoa Naschysta tai hänen urastaan. Osuuteni dokumenttiin purkitettiin yhden päivän aikana.
Et siis valmistautunut projektiin esimerkiksi katsomalla Naschyn elokuvia tai muuten perehtynyt aiheeseen syvemmin?
En. Osuuteni oli valmiiksi kirjoitettu tämän espanjalaisen tuottajan toimesta. Minulla ei ole hommassa osaa eikä arpaa kertojana toimimisen lisäksi. Olen tehnyt aika paljon johdantoja elokuviin, haastatellut ohjaajia televisioon ym. vastaavia juttuja, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun puhun suoraan kameralle dokumentin juontajana ja luen tekstiä teleprompterista. Rehellisesti sanoen, olin aika nolona kun näin lopputuloksen ensimmäisen kerran. Pidän kyllä dokumentista paljonkin, en vain haluaisi katsella omaa pärstääni siinä.
Miten tunnettu Paul Naschy on Yhdysvalloissa?
Ei kovinkaan tunnettu. Todella innokkaat kauhun harrastajat, friikit jotka tuntevat kauhuelokuvan historiaa totta kai tietävät hänet, eivät niinkään Saw-fanittajat. Ja tosi harrastajienkin piirissä Naschy-tietous on lisääntynyt vasta viime vuosina erilaisten festivaalien ja tapaamisten ansiosta.
Ja tämä dokumenttikin osaltaan edistää asiaa ja levittää sanaa.
Täsmälleen. Heh, heti kun ihminen kuolee, hänestä tulee kuuluisa. Valitettavasti.
Elokuvien ja televisiojuttujen tekemisen lisäksi myös itsekin kirjoitat niistä. Miten vakavasti otat kirjoitukset ja kritiikit omista tekeleistäsi?
Jos otat positiiviset arvostelut tosissasi, tarkoittaa se sitä, että sinun on otettava myös negatiiviset arvostelut tosissasi. Internetin paisuttua valtavaksi, on jokainen tätä nykyä kriitikko. Etkä tarvitse minkäänlaista tietoutta, koulutusta, sen kun vain laitat mielipiteesi verkkoon. Anteeksi vain, mutta vanha totuus "mielipiteet ovat kuin persereikiä - jokaisella on omansa" pitää kyllä paikkansa.

Arvostelut ovat mielenkiintoisia mikäli ne on tehty ajatuksella, olen saanut töistäni sekä hyviä että huonoja arvosteluja. Luen arvostelut joissa on ajatusta ja jotka ovat merkityksellisiä. Henkilökohtaisuuksiin menevät tökeryydet skippaan suosiolla, koska ne on yleensä kirjoittanut 180-kiloinen, 40-vuotias neitsyt äitinsä kotitalon kellarissa. Tyyppi jolla ei ole koskaan ollut tyttöystävää ja joka on aina halunnut tehdä elokuvia, mutta kukaan ei ole suostunut siihen.

Mutta negatiiviset arvostelutkin voivat olla paikallaan. Itse olen ainakin oppinut asioita sellaisten kautta.
Otatko jonkun jo paikkansa vakiinnuttaneen ja arvostusta nauttivan kriitikon kirjoitukset vakavammin?
Ehdottomasti. Olen tosiaan saanut negatiivisia arvosteluja todella hyviltä kriitikoilta sekä positiivisia arvosteluja samoilta kirjoittajilta. Ja kummatkin on syytä ottaa tosissaan tai sitten vältellä molempia. Tosiasia kuitenkin on, että voit vain pyrkiä tekemään työsi hyvin ja toivoa että ihmiset arvostavat lopputulosta. Mutta jos työskentelen esimerkiksi Stephen Kingin kanssa, on minulle tärkeämpää että Stephen King on tyytyväinen kuin se, että kriitikko on tyytyväinen. Ja parasta on se, kun yleisö on hyvillään.
Nyt kun mainitsit Stephen Kingin, mistä syystä olet tehnyt juuri hänen töitään elokuva- ja televisioversioiksi niin suuren määrän?
Luultavasti enemmän kuin kukaan muu (naurahdus). Hän on ollut erittäin tyytyväinen yhteistyöhömme, joten sitä on ollut vaivatonta jatkaa. Meistä on tullut hyviä ystäviä ja arvostan hänen töitään. Hän jos kuka tietää, että kirja ja elokuva ovat kaksi eri asiaa, kaksi eri mediaa.

Stephen on kertonut jonkun tulleen selittämään hänelle kuinka "tämä ohjaajatyyppi pilasi kirjasi sillä ja sillä elokuvaversiollaan". Stephen on vastannut että ei ei, kirja on tuossa hyllyssä ja voi hyvin, kukaan ei ole koskenut siihen. Kirja ja elokuva eivät ole sama asia. Meillä on samanlainen maku töidemme suhteen ja meillä on hyvin samankaltainen tausta, vaikka hän on hieman itseäni vanhempi. Joten ehkäpä se selittää jotain.
Aika monta yhteistyönne hedelmistä on tullut itsekin nähtyä, ei tosin kaikkia, mutta jostain Stephen Kingin Unissakävelijöistä (Sleepwalkers, 1992) on ihan hauskoja muistoja vuosien takaa.
Hienoa kuulla! Itse en pidä sitä kovinkaan hyvin onnistuneena, mutta Sleepwalkersin tekeminen oli kyllä hupia.
Minua kehotettiin kysymään sinulta jotain Suomessa vuonna 1992 televisioruuduissa pyörineestä Naarassusi (She-Wolf of London, 1990-1991) -tv-sarjasta!
Heh, mikä ettei. Sitä alettiin muistaakseni tehdä 90-luvun alussa eli jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Se oli aikaa jolloin olin juuri ohjannut Psyko IV:n Universal-televisiolle, ja sain kuulla että heillä olisi valmiina nimi She-Wolf of London samannimiseen Universalin kauhuelokuvaan vuodelta 1946 perustuen. He halusivat minun muuttavan sen menestyväksi tv-sarjaksi.

Alkuperäinen elokuva ei kerro niinkään ihmissusista, vaan on enemmänkin mysteeritarina eikä edes kovin kiinnostava sellainen. Kirjoitimme kuitenkin Tom McLoughlinin kanssa pilottijakson. Universal yritti tuolloin lanseerata oman maanlaajuisen televisiokanavaverkkonsa läpi ja Naarassudesta piti tulla sen lippulaiva. Suunnitelma ei onnistunut ja heillä olikin loppujen lopuksi vain yksi tv-kanava Los Angelesissa ja toinen New Yorkissa. Naarassuden lisäksi ainoa toinen toteutunut sarja oli They Came from Outer Space (1990).

Ensimmäiset neljätoista jaksoa kuvattiin Englannissa ja kuusi viimeistä Los Angelesissa, jolloin minä lähdin tekijätiimistä. Tuottajat Amerikan päässä halusivat sanella millaisena sarja tulee jatkumaan ja minun mielipiteeni jyrättiin. Siitä tuli loppuaikoina jonkinlainen nörttikauhusarja, jonka oli tarkoitus olla pelottava ja hauska samaan aikaan. Eihän se ollut kumpaakaan.
Yleinen käsitys lienee, että sarja oli parempi silloin kun sitä vielä tehtiin Englannissa.
Ehdottomasti. Paljon parempi. Olin todella pettynyt siihen miten sarjan tekeminen päättyi, siinä olisi ollut potentiaalia suurempaankin. Meidän pilotissamme viljelemät kauhu ja huumori muutettiin osoittelevaksi, kieli poskessa tehdyksi hölmöilyksi itse suosimamme Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa (1981) -tyylisen huumorin sijaan.
Oliko sinulla jotain tekemistä Naarassuden näyttelijävalintojen kanssa, löytyikö Kate Hodge päärooliin Leatherface: Texas Chainsaw Massacre III (1990) -elokuvan kautta?
Ei varsinaisesti, sillä hänet oli jo palkattu mukaan Universalin toimesta kun minä hyppäsin mukaan. Mutta ehdottomasti tiesimme kuka Kate oli juuri tuon elokuvan ansiosta.
Palataanpa vielä hetkeksi yhteistyöhösi Stephen Kingin kanssa. Miten paljon hän heilutteli tahtipuikkoa ja kontrolloi asioita tehdessänne omaa minisarjaversiotanne Hohdosta?
Hän ei heilutellut tahtipuikkoa tai määräillyt asioista millään tavalla, hän kirjoitti käsikirjoituksen versioomme. Eikä ole mikään salaisuus, ettei hän ollut tyytyväinen Kubrickin versioon.

Hän kunnioittaa minun näkemyksiäni ohjaajana. Joskus saatan toki kysyä hänen mielipidettään asioista, olisin hullu jos en tekisi niin. Hän on sentään tarinan ja hahmojen luoja, Hohdon tuottaja ja vietti aikaa kuvauksissa yli puolet niihin kuluneesta ajasta. Saattaa olla että fanipojat pitävät ajatuksesta että olisin joku Stephen Kingin orja, mutta hän ei tosiaan ole koskaan puuttunut tekemisiini.
Ihmisillä saattaa todellakin olla tuollaisia käsityksiä.
Niinpä onkin ilo korjata ne vääriksi. Eikä hän ole koskaan puuttunut kenenkään muunkaan tekemisiin. King ohjasi itse yhden elokuvan 80-luvulla (Maximum Overdrive, 1986) eikä hän itse arvosta sitä kovinkaan korkealle. Sen jälkeen hän on luottanut muiden ohjaajien näkemyksiin.
Oliko sinulla mitään tekemistä Kingin Sairaala (Kingdom Hospital, 2004) -tv-sarjan kanssa?
Ei.
Selvä. Oletko nähnyt alkuperäisen (Valtakunta, 1994) sarjan?
Lars von Trierin tekeleen? Kyllä! Se on fantastinen. Tiedän asiasta sen verran, että Stephen King oli nähnyt von Trierin minisarjan, rakastunut siihen ja halunnut tehdä siitä oman versionsa. Sitten selvisi, että Lars von Trier oli myynyt Valtakunnan oikeudet Columbialle elokuvaversiota varten ja King jäi soittelemaan lehdelle. Vuosia kului eikä elokuvaversio koskaan toteutunut ja loppujen lopuksi Kingin näkemys on se joka materialisoitui.
Mielenkiintoista. Kuten varmasti oli myös ohjaajana työskenteleminen Anthony Perkinsin kanssa Psyko IV:n yhteydessä?
Se oli... haastavaa. Tonyhan oli esittänyt Norman Batesia jo kolme kertaa tätä ennen. Hän oli myös ohjannut Psyko III:n (1986) muutamaa vuotta aiemmin ja halusi ohjata myös neljännen Bates-tarinan. Mutta koska kolmas elokuva oli aikamoinen floppi kaupallisesti, ei studio halunnut päästää häntä enää ohjaajan pallille. Joten kuka Psyko IV:n ohjaajaksi ikinä tulisikaan, ei hänellä olisi kovinkaan leppoisia aikoja edessään. Ja pesti tuli minulle.

Hän oli erittäin haastava. Perkins tiesi paljon enemmän Norman Batesista kuin minä, mutta saattoi joskus kuvauksien aikana haastaa riitaa ihan vain testatakseen minua. Nähdäkseen onko minulla näkemystä ohjaukseen ja ajatusta homman takana. Hän oli vaikea, mutta taitava työssään. Loistava näyttelijä, mutta sai kaikesta mitä sanoin väännettyä riidan kanssani - tai jonkun muun kanssa. Sillä välin kuvaustiimin muut 60 jäsentä odottelivat malttamattomina päästääkseen tekemään töitään.
"Haastava" kuulostaa kuvaavalta ilmaisulta.
Sitä hän oli. Mutta kun elokuva oli valmis ja hän näki sen, muistan Perkinsin kehuneen vartin verran jokaiselle vastaantulijalle miten upeaa kuvauksissa oli ollut ja kuvaustiiminkin olleen paras ikinä! Asiat menivät lopuksi ihan ok, mutta helppoa se ei ollut. Kaksikymmentäneljä kuvauspäivää Floridassa tuntui ehkä aavistuksen pidemmältä ajanjaksolta...

Muun näyttelijätiimin kanssa työskenteleminen olikin sitten unelmahommaa ja Psyko IV:n kuvauksissa tapasin mm. Henry Thomasin, jonka kanssa olen työskennellyt sen jälkeen esimerkiksi Desperationin (2006) yhteydessä.
Olen aikoinani lukenut Kingin Epätoivon kaupungin (Desperation, 1993), mutta elokuvaversio on näkemättä.
Sitäkin oli varsin haastavaa tehdä. Toivottavasti elokuva tulee sinua vastaan jossain vaiheessa. Varsinkin ensimmäinen puolituntinen on katsomisen arvoista. Kun Ron Perlmanin esittämä hahmo kuolee, elokuva menettää paljon tehojaan. Hän on loistava.
Entäpä tv-sarja Masters of Horror, miten sait tyypit kuten Dario Argento tai Stuart Gordon mukaan moiseen projektiin?
Masters of Horrorin syntymisessä on jotain hyvin epätavallista. Kauhuohjaajat aika pitkälti tuntevat toinen toisensa. He törmäävät toisiinsa erilaisissa alan tapahtumissa, elokuvafestivaaleilla ja niin edelleen. Ja jokaisella on tavatessaan aina samat jutut; "meidän pitäisi lyöttäytyä yhteen joku päivä, mennä illalliselle tai jotain". Vuosien jälkeen tajusin, ettei tämä tule koskaan toteutumaan ellen tee asian eteen jotain.

Käytin yhtämittaisesti noin viikon aikaani yrittäen järjestää yhteistä illallista joka sopisi kaikkien aikatauluun. Viimein onnistuin ja ensimmäiseen illanviettoon varaamaani ravintolaan saapui itseni lisäksi yksitoista alan ihmistä ruokapöydän ääreen. Guillermo del Toro, Tobe Hooper, John Carpenter, John Landis, Stuart Gordon ja monia muita. Meillä oli todella hauskaa!

Ravintolan viereisessä pöydässä oli joku juhlimassa samaan aikaan syntymäpäiviään: "Paljon onnea vaan" alkaa kajahdella naapuripöydästä ja me yhdymme mukaan lauluun. Laulun päätyttyä Guillermo del Toro huutaa naapuripöytään "kauhun mestarit toivottavat hyvää syntymäpäivää!" Tästä nappasimme nimen sarjalle!

Illallisia järjestyi lisää ja niinpä aloimme suunnitella töitä, joihin meillä olisi täysi kontrolli. Ideoin sarjan tunnin mittaisista elokuvista eri tekijöiltä ja kun oikeat ihmiset löytyivät, meille näytettiin vihreää valoa.
Oltiinko Masters of Horroria jossain vaiheessa julkaisemassa suoraan dvd:lle?
Tavallaan. Anchor Bay, dvd-julkaisija, rahoitti Masters of Horrorin. Olisimme tehneet sarjan ilman televisiotakin, mutta luonnollisesti oli kannattavampaa saada televisiokanava taaksemme. Ja sen tuli olla maksukanava ilman mainoksia, ilman sensuuria - tai ainakin hyvin vähän sensuuria. Showtime kiinnostui sarjasta erittäin paljon, mutta he eivät olleet varsinaisesti investoimassa uuteen sarjaan, joten heillä ei ollut tarjota meille kovinkaan paljon rahaa esitysoikeuksista.

Tämä sopi kuitenkin meille, sillä saimme tinkimällä täyden kontrollin sarjan oikeuksien suhteen ja Anchor Bay myi sarjan kaikkialle maailmaan. Sitä meni kaupaksi oikein mukavasti, ei sillä että se kuitenkaan minun pankkitililläni näkyisi. Parasta olikin se, että elokuvantekijät saivat tehdä mitä halusivat. Kukaan ei voinut ehdottaa johonkin osaan teiniä, seksikkäämpää tyyppiä jne. jos emme sitä itse halunneet. John Carpenter oli hyvin pitkälti luovuttanut toivonsa elokuvien suhteen, sillä häntä on kohdeltu huonosti näiden asioiden suhteen. Masters of Horrorin myötä hän kertoi nauttineensa joka hetkestä ja elokuvanteosta enemmän kuin vuosikausiin.
Masters of Horror muuttui kahden kauden jälkeen Fear Itself (2008) -nimiseksi?
Joo, ja se taas tehtiin kaupalliselle kanavalle. Minä otin loparit ennen kuin kuvaaminen alkoi. Siihen liittyi kirjoittajien lakkoa Yhdysvalloissa ynnä muuta vähemmän mukavaa.
Kaikki loppuu aikanaan ja kyllähän osa Masters of Horrorinkin episodeista on onnistuneempia kuin toiset. Loikataanpa vielä lopuksi takaisin 80-luvulle ja heitetään yksi "yleisökysymys" Suomesta. Mikä oli Steven Spielbergin rooli Hämmästyttävät tarinat -sarjassa?
Hän oli sarjan luoja ja tuottaja. Hän palkkasi ohjaajat ja kirjoittajat, kuten minut yhteen ensimmäisistä kirjoitustöistäni. Lisäksi tarinat, varsinkin ensimmäisellä kaudella, ovat paljolti hänen ideoimiansa. Eli vastauksena kysymykseen, melkoisen iso rooli.
Kiitoksia haastattelusta!
Kiitos, tämä oli ilo! Kävin ennen haastattelua vilkaisemassa Elitistin nettisivuja ja ne näyttivät erittäin mielenkiintoisilta. Ja jos olisin ymmärtänyt kielestä jotain, olisin saanut ehkä vielä enemmän irti!