Caroline Munro
Olaf Ittenbach
sivu: 1 · 2 · 3

Olaf Ittenbach


Vanhan totuuden mukaan amatöörikauhu sortuu usein tympeään haahuiluun ja etenkin leffaviittauksilla verhoiltuun plagiointiin, jonka julkisen levittämisen soisi olla lailla kielletty. Jos tekijöiden korvien välistä löytyvä lahjakkuusesiintymä pitää sisällään muutakin kuin psykologisen tyhjiön, pyrkivät he häivyttämään tylsistymisen uhan tunkemalla elokuvansa väkisin täyteen kaikkea mitä mieleen vain sattuu pulpahtamaan. Monesti ainoaksi perusteeksi tekemiselle riittää sokea rakkaus kauhugenreä ja veriorgioita kohtaan kaiken muun liukuessa eteenpäin omalla painollaan. Tätä metodia käyttää myös ylenpalttisen roiskimisen täyspitkien parissa 20-vuotiaana aloittanut saksalainen erikoisefektispesialisti Olaf Ittenbach (s. 1969), jonka kolmeen ensimmäiseen elokuvaan tämä artikkeli keskittyy.



Hänen tuottamansa materiaali ei välttämättä onnistu kuin paikoin nousemaan "yksioikoisessa etevyydessään" sympaattiselle tai raivokkaalle tasolle, mutta innokkaan kaoottisella kokeilunhalun vimmalla päästään ajatuksellisen arvostelun tuolle puolen. Se ei ole toisaalta erityinen meriitti Ittenbachin näyttäessä lukemattomien muiden tavoin kaiken potentiaalinsa jo ensimmäisessä splatterissaan. Kohtalotovereita löytyy samassa ug-skenessä vuosien ajan kehää kiertäneistä Andreas Schnaasista, Andreas Bethmanista ja Timo Rosesta. Nelikkoa yhdistää halu sekä pyllistää Saksan valtion suorittamalle sensuurille että paikata kauhuelokuvien suurta aukkoa kotimaansa elokuvateollisuudessa. Lie kuitenkin hyvä mainita Ittenbachin varhaistöiden olevan ainakin skenen tunnetuimman nimen, Schnaasin, vastaaviin verrattuna aivan eri planeetalta.

Ittenbachin kauhuromanttisvaikutteisten kotivideoiden bravuurina toimii makaabereilla fantasioilla ratsastava roska, jonka varjolla ruiskutetaan ääriväkivaltaista ripulia tuulettimeen niin paljon kuin tehosteisiin tuhlatut pikkubudjetit antavat periksi. Tämä koskee muutakin kuin graafista väkivaltaa, joten järki tulee luonnollisesti ylilyövän sotkuista ruhjomista valovuoden jäljessä. Tietoisen musta huumori kuuluu ”rujouden estetiikkaan” kuin nappi otsaan, mutta toisinaan se tarjoaa vain mahdollisuuden irtisanoutua taustalle haudatun vakavuuden ja oikeasti kammottavan elokuvan tekemisen taakasta. Ainakin teoriassa näin, sillä välillä mukaan ängetään enemmän tai vähemmän tahallisesti terveydelle vahingollista invalidikomediaa. Paljon onkin tässä tapauksessa unohdettava tai annettava anteeksi, mikäli kokonaisuudet surutta tuhoavan ja raskaaksi käyvän hölmöilyn haluaa kääntää positiiviseksi asiaksi.

Ittenbachia inspiroiviksi tekosyiksi kelpaavat kaikki RANKOILTA, SYNKILTÄ, KYSEENALAISILTA ja MIELIPUOLISILTA tuntuvat aiheet, joilla pullonpohjien läpi tihrustavien gorehoundien lihanhimoa voidaan lievittää. Yliluonnollinen yhdistyy arkisuuteen ja todellisuus epätodellisuuteen, kun saatananpalvojat, sarjamurhaajat, mutantit, demonit, raihnaisesti löntystelevät zombit sekä Alkon takavuosien valistusvideoista pestatut ongelmanuoret esittelevät itsensä. Varsinaisia tabuja mukaan ei ole eksynyt, sillä mässäilyä on vaikea sitoa muuhun kuin trivialisoiduilla elementeillä ja hahmoilla "shokeeraavaan" peruseksploitaatioon. Välineellistetyn väkivallan ollessa sukupuolineutraalia suurin "isku" vyön alle tapahtuu lasten kautta. Herkimmille tiedoksi, yksi heistä hymyilee saatuaan veitsen silmien väliin.

Teennäisen kapinallisuuden puitteissa ilmenevä uskontosymboliikka on taasen huonolle black metal -bändille tyypillistä osastoa, mikä saa Ittenbachin toiminnan näyttämään lähinnä pikkupoikamaisen näkemyksettömältä pullistelulta. Itsetyydytys hoidetaan sadomasokistisilla häiriintyneen toiston voimaan nojaavilla perversioilla. Paljas pinta on kuitenkin supistettu minimiin sen vähänkin kohdistuessa valtaosin "kauniisiin" miesvartaloihin, tai näiden takalistoihin. Voi sentään, miesten välinen homovitsimentaliteetti elää. Mikäli kyse edes on vitsailusta...



Jos genreveteraanit 70- ja 80-luvuilta (Romerosta Raimiin, D'Amatosta Argentoon) sulautettaisiin Mengelen suorittamassa lääketieteellisessä kokeessa Leviathanista (1989) karanneeksi ihmismuusiksi ja tältä vietäisiin lompakko sekä liikkumiskyky, saataisiin tulokseksi jotakuinkin se mitä Ittenbach performansseissaan vauhdikkaimmillaan edustaa. Tuottajapartneri/kuvaaja Michael Müllerin ja Ittenbachin noudattama tallennusperiaate talloo kaiken elokuvakerronnasta muistuttavan kehittelyn allensa, joten on kuvaavaa että esimerkiksi suurin tunnelmaa luova tekijä löytyy elokuvien nuhjuisesta kuvanlaadusta.

Pääasialliset ansiot lepäävätkin yleisessä tromamaisessa tärähtäneisyydessä sekä itsetarkoituksellisessa goreilussa, jota on helppo toteuttaa usuttamalla karmivan muodin riivaamia ihmisiä tökeröiden draamankaarien myötä veritekoihin tai muihin eriskummallisiin tilanteisiin. Tom Savini -vaikutteinen old school -käsityö on melko usein eloisaa, näyttävää ja jopa uskottavaa, vaikka myös groteskin mielikuvituksellisia yhdistelmiä nähdään. Näyttelijätyö on kautta halpislinjan keskitasoa tolkullisempaa, mikä tulee jonkin sortin yllätyksenä vaatimattoman dialogin ja ohjauksen huomioon ottaen. Yleensä kun jengi näyttää näissä piireissä juuri paskaa haukanneelta ymmärrettyään, ettei nyt ehkä olla tekemässä mestarillista taideteosta.

Sivu:

1 2 3