Caroline Munro
Olaf Ittenbach
sivu: 1 · 2 · 3

Black Past (1989)

Debyyttiohjaus Black Pastin juoni pysyy kohtuullisen hyvin kasassa: Olaf "mullet" Ittenbachin esittämä nuorimies löytää ullakolta mystisen peilin, joka kätkee taakseen syvää pahuutta ja hirvittävää kylmyyttä. Mies katsoo peiliin ja sekoaa. Emme tiedä johtuuko sekoaminen hänen mulletistaan, mutta mies ajautuu leikkaamaan ohikulkijan pään kahtia. On tyttöystävän vuoro seota ja katsoa peiliin, tai katsoa peiliin ja seota. Hän lampsii silmät ympäri kääntyneenä auton alle ja rusentuu käyttökelvottomaksi. Sydänsuruista kärsivä ja edelleen seonnut mies alkaa nähdä naisesta sekä itsestään helvetillisiä kummituspainajaisia, koska hän tuntee olevansa tyttönsä tapaturmaisesta kuolemasta vastuussa. Tämä itsemutilaatioon johtava ahdistus antaa Ittenbachille syyn tutkia pidäkkeettömästi myös elokuvaan liittymättömien ihmisten anatomiaa sekä heidän väsähtäneitä mielenliikkeitään.

Kalloja, raajoja ja torsoja murskataan. Kasvoja, ulokkeita ja kehoja viillellään. Auki leikatuista vatsoista revitään sisälmykset pihalle. Penis naulataan lautaan ja sormista tehdään nippu nakkeja. Aseiksi sopii kaikki mitä työkaluvajasta löytyy, kunhan sillä vain voi tempaista toista päähän tai sahata tämän ruumis erikokoisiin osiin. Visvaista touhua jatkuu säännönmukaisesti miehen vaipuessa uneen, vaikka toisinaan uni- ja reaalimaailman välille on vaikea tehdä eroa samanlaisen kuvaston vuoksi. Kun hän herää tuskasta karjuen neljännen kerran peräkkäin ja silpominen alkaa taas kerran alusta, elokuvahistorian kiistattomasti vetelimmän kerrontakeinon ykköspaikka laitetaan uusiksi. Tällainen uraauurtavuus vetää sanattomaksi, varsinkin kun kaikki kuvataan tyylitajuisen yksityiskohtaisesti.



Puhtaasti perinteiseen mättämiseen keskittyneenä putkijuoksuna Black Past on suhteellisen soljuvaa amatöörikamaa taidokkaiden tehosteiden, nopeahkon juonenkuljetuksen ja lyhyen keston vuoksi. Teknisesti kömpelöä hupia edustavat vastaavasti heikosta etukäteissuunnittelusta ja välinpitämättömyydestä kumpuavat harrastelijaongelmat kuten ristikuvaleikkaus, suoraan päin näyttelijöiden näköä posottava valaistus, varoittamatta päälle hyökkäävä ja paisutteleva syntikkapimputus sekä dubbaukselta haiskahtava äänitys. On toki helpompaa käsikirjoittaa elokuvat loppuun kesken kuvausten tai vasta jälkitöiden aikana.

**½--

The Burning Moon (1992)

Kolme vuotta myöhemmin valmistunut The Burning Moon aloittaa tasaisenlaiskasti loivenevan alamäen (kyllä, näemme alussa myös liekkien takaa hehkuvan kuun, johon Olaf tuntee vetoa). Keski-ikäistä pubiruusua muistuttava Ittenbach (kuvauksien aikaan 23-vuotias) esittää jälleen itseään, työtöntä, traumatisoitunutta ja turhautunutta punkkaria, jonka vapaa-aika kuluu katutappeluiden ja tajuntaa laajentavien huumeiden parissa. Eräänä iltana hän tarjoutuu lukemaan leppoisia satuja pikkusiskolleen, jolla on vaikeuksia saada unenpäästä kiinni.

Esikoisesta tuttu kaava toistuu, joten juttutuokiota seuraa liuta kotimaisen Blood Ceremonyn elokuvat mieleen tuovia okkulttiskliseisiä jaksoja, jotka on vedetty X-Filesin alkutekstimankelista lävitse. Pääjujuna toimii kaiketi happoisen mielen logiikkaa mukailevat painajaiset, joissa rakennellaan siteitä murhaajien ja heidän uhriensa välille. Sitten ihmisiä raiskataan, tapetaan ja poltetaan. Koska prologi ei erikoisuudentavoittelussaan tunnu pääsevän puusta pitkälle, huomaa katsoja olevansa lopulta täysin Ittenbachin armoilla. Oh, the horror.

Omituisinta antia tässä vaiheessa tarjonnee stereotyyppisen sarjamurhaajalandepaukun (valkoinen, keski-ikäinen, hikinen, taikinamahainen ja silmälasipäinen) väkisinmakuupuuhat maaseudun rauhassa. Kuvaaja Müller sihtailee aktin aikana tiiviisti tämän persvakoon, kenties vain kertoakseen: kyllä, täältä sitä itseään jatkuvasti tulee ja myös me tiedämme sen. Törkeä seksuaalirikollinen paljastuu ammatiltaan papiksi, joka perinteisten siunaustilaisuuksien ohella suorittaa myös laittomia rituaalimenoja juomalla uhriensa verta. Rajun kontrastisen vastaparin voi halutessaan joko kuvitella esittelevän moraalisesti kaksinaamaisen tavan levittää onnellisen elämän sanomaa tai sitten ilmaisevan kameran takana itsekseen hihkuvan Ittenbachin halua SHOKEERATA. Ohjaajalta kun ei puutu rohkeutta leikata kesken tapporallin keväisellä niityllä telmivään koiranpentuun tai romanttiseen piknikiin.

Näkyjen suodattamista vaikeuttaa kuitenkin Ittenbachin ihastuminen Albert Pyunille ominaisiin kuvaus- ja leikkausteknisiin keinoihin. Tämä tarkoittaa käytännössä taukoamatonta lähikuvapötköä, jolloin esimerkiksi peräkkäisissä kuvissa keskustelevien tai esiintyvien henkilöiden välillä voi olla matkaa periaatteessa useampikin kilometri. Vastaavasti edestakaisin poukkoilevien tapahtumien välillä voi kulua aikaa kivikauden verran. Voi jänniä kohtauksia yrittää rytmittää näinkin.



Kaiken kruunaa lopussa nähtävä noin 10 minuuttinen epämääräinen kollaasi "helvetissä" kuvatuista väkivallanteoista. Rasvainen mättö visioidaan ruudulle ääridramatisoitujen audiovisuaalisten kokeilujen muodossa, ääniraidan koostuessa hämärästä kirkunasta ja vaikeroinnista. Yliyrittävän kohkaavia otoksia voisi luonnehtia avantgardistiseksi sekasorroksi Fulcin houreisimpien hetkien hengessä. Kalma löyhkää ja hämmästyttää todenteolla. Kun kypäräpäinen demoni sirkkelöi viattoman uhrinsa rintakehän tohjoksi ja repii tältä perseen auki jalkoja eri suuntiin venyttämällä, voi katsoja todeta toljottavansa kaiken tuntemattomuuden takana piilevää pimeyttä viimeinkin suoraan sinne. Loppujaksoa lukuun ottamatta menevää/hauskaa väkivaltaa on kuitenkin varsin vähän, kaiken muun aiheuttaessa hallitsematonta puutumista. Episodielokuvaksi väenvängällä väännetty The Burning Moon tuntuukin todellisuudessa koostuvan kolmesta enemmän tai vähemmän tylsästä lyhytelokuvasta, jotka on sidottu hatarasti yhteen pituuden vuoksi.

**---

Sivu:

1 2 3