Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa 2011
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15 · 16 · 17 · 18 · 19 · 20

Iho jossa elän (La piel que habito, 2011)

Tänä vuonna kunniapaikalle R&A:n avajaiselokuvaksi oli nostettu Pedro Almodovarin Iho jossa elän. Ranskalaisen poliittisen kirjailija Thierry Jonquetin Tarantula-romaaniin löyhästi perustuva elokuva nojaa vahvasti tyylikkään kylmään kartanoestetiikkaan.

Kartanoaan asuttavan iholääkäri Ledgardin (Banderas) ja oman huoneensa vankina riutuvan pahoista palovammoista kärsivän Veran (Elena Anaya) salaisuudet alkavat avautua hiljalleen, osin takaumien kautta. Tarinan kehystä laajennetaan ja näkökulmaa etäytetään matkan varrella harvinaislaatuisen näppärästi, kokonaisuuden pysyessä täten yllätyksellisinä aina loppumetreille saakka.

Elokuvan voi helposti todeta edustavan parasta Almodovaria aikoihin. Ohjaajan tunnusomainen kädenjälki näkyy kauttaaltaan läpi elokuvan, yleistunnelman ollessa silti paradoksaalisesti monin paikoin hyvin epä-almodovarmainen (pääosin vahvoista Almodovarille epätyypillisistä tieteiselokuvavivahteista johtuen). Ulkoisesti erittäin näyttävä teos jättää silti hieman toivomisen varaa sisältönsä hienosäädön suhteen. Jo pelkästään tiivistämällä oltaisiin päästy helposti eheämpään lopputulokseen. (JS)

Iho jossa elän saa varsinaisen ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa 14.10.2011.

***½-

Essential Killing (2010)

Jossain Lähi-idässä luolaan ajettu pelästynyt mies, ehkä Taliban-terroristi, ampuu singolla kuoliaaksi kolme amerikkalaissotilasta. Hänet otetaan kiinni välittömästi ja siirretään kuulusteltavasti modernille vankileirille kylmään Itä-Eurooppaan. Vankeja kuljettavan kuorma-auton kolarista alkaa toivoton pakomatka, jonka aikana kunnoltaan heikkenevä karkuri joutuu kasvavissa määrin turvautumaan primitiivisimpiin vaistoihinsa säilyttääkseen henkensä.

Puolalaissyntyinen Jerzy Skolimowski oli parhaiten tunnettu 70-luvulla Englannissa ohjaamista elokuvistaan (mm. vastikään briteissä dvd:llä julkaistu Deep End, 1970; Huuto, 1978) ennen 2000-luvun paluutaan Four Nights with Anna (Cztery noce z Anna, 2008). Kansainvälisenä yhteistuotantona valmistunut Essential Killing on päässyt edeltäjäänsä laajempaan levitykseen ja osoittaa Skolimowskin olevan yhä voimissaan kameran takana. Mielipiteitä jakaneen ohut ja turhia selittelemätön tarina on kerrottu taidokkaasti ja taiteellisen kunnianhimoisesti, luoden mieleenpainuvia hetkiä epätoivossaan riutuvan pakolaisen, tämän jahtaajien ja luonnon armottomuuden ympärille. Kääntöpuolena lähes dialogitonta vaeltelua on paikoin unettavaa yrittää keskittyä havainnoimaan.

Skolimowski tuntuu tarkoituksella vältelleen ottamasta poliittista kantaa kuvaamiinsa tapahtumiin, ja paljon muun ohella Vincent Gallon erinomaisen alkukantaisesti tulkitseman päähenkilön kansallisuus sekä pakoretken tapahtumamaa jätetään avoimiksi. Elämästään kamppaileva, säälittävä vankikarkuri ei ole oikein millään muotoa sympaattinen, mutta tämän usein kekseliäät selviytymistaktiikat ovat silti kiehtovaa seurattavaa. Gallon suoritus ja Adam Sikoran kaunis kuvaus selättävät pääasiallisesti juonen suoraviivaisuuden ja muutamat uskottavuusongelmat, mutta väsyneenä tätä omalaatuista, eksistentiaalista survival-trilleriä ei kannata alkaa katsomaan. (TP)

***--

Tyrannosaur (2011)

Tyrannosaur on näyttelijänä paremmin tunnetun Paddy Considinen (Dead Man's Shoes, 2004) esikoispitkä. Synkän ja vahvasti hahmovetoisen tarinan keskushenkilönä nähdään Peter Mullanin (Session 9, 2001) näyttelemä Joseph. Vaimonsa kuolemaa surevan hermoherkän ja kyynisen miehen ahdistus purkautuu helposti väkivaltana. Joseph saavuttaa heti elokuvan alkukohtauksessa uuden surkeuden tason, kun hän potkii kännipäissään koiransa hengiltä.

Joseph tarvitsee apua vaikka ei myönnä sitä itselleen. Sattuman kautta hän ystävystyy Hannahin (Olivia Colman) kanssa ja selviää, että hartaasti uskovaisella naisella asiat ovat vielä huonommin. Hän on pahoinpitelevän aviomiehensä (Eddie Marsan) alistama eikä suhteesta ole mahdollista paeta. Vastakohtaiset persoonallisuudet yhdistävät Josephia ja Hannahia ja auttaa heitä ymmärtämään tilanteensa avaten uusia mahdollisuuksia.

Tyrannosaur on kiinnostavasti etenevä tiivis väkivaltatutkielma jota Considine kuljettaa eteenpäin itsevarmasti ja määrätietoisesti. Hän onnistuu puhaltamaan useisiin kohtauksiin säälimätöntä voimaa, joka iskee tajuntaan kovaa eikä päästä katsojaa helpolla. Itsetarkoituksellisesta rankistelusta ja kurjuuden maksimoinnista huolimatta tarina tuntuu täysin uskottavalta ja realistiselta. (SM)

***½-

Restless (2011)

Gus Van Santin uutukainen Restless ottaa päähenkilöikseen kuolemasta kiinnostuneen teinipojan (Henry Hopper) ja kuolemaa tekevän teinitytön (Mia Wasikowska; Alice in Wonderland, 2010). Eksentrisen teiniparin rakkaushuoliin ja ihmissuhdesoutamiseen samaistuminen ei ole helpoimmasta päästä, kohtalostaan pitkälti piittaamattoman parin jättäessä samalla myös katsojan tunteet tapahtuvaa kohtaan harmillisen pinnallisiksi. Ryo Kasen (Outrage, 2010) esittämä kamikaze-lentäjä -kummitushahmo tuo kuvioihin mukaan oman etäännyttävän lisänsä.

Imelän ja pateettisen välillä ketterästi tasapainoileva elokuva etenee kuitenkin tottuneen ohjaajan käsissä kelvollisesti, eikä missään välissä uhkaa äityä erityisen sietämättömäksi. Gus Van Sant -asteikolla Restless arkistoi itsensä keskitason unohdettavien teosten pöytälaatikkoon. (JS)

***--

Play (2011)

90-luvulla ohjaajauransa hiihtovideoilla aloittaneen ruotsalaisen Ruben Östlundin uusin ohjaustyö, Play, hakee inspiraationsa edellisen - Kultaisella karhullakin palkitun - Incident by a Bankin (Händelse vid bank, 2009) tavoin tosielämän tapahtumasta.

Östlundin kotikonnuilla Göteborgissa reteät maahanmuuttajanuorukaiset jekuttavat rikkaiden porvareiden lapsilta arvo-omaisuuden omiin taskuihinsa, jonka seurauksena ryöstettyjen lasten vanhempiin iskee vigilantismin himo, mistä jatkumona asiaan liittymättömien kukkahattutätien mieliin nousee suuri huoli ja sääli avuttomia pakolaislapsia kohtaan sekä pohjaton närkästys oikeuden omiin käsiinsä ottaneita vanhempia kohtaan.

Östlundin sanoma tuntuu olevan, että asiasta pitäisi varmastikin puhua. Kysymyksiä, vastauksia tai teräviä näkökulmia elokuva ei silti esitä. Kamera kuvaa tapahtumia kaukaa, dokumentoiden turvakameramaisesti tapahtuvan. Lähes kahden tunnin kestostaan huolimatta Play onnistuu olemaan yllättävän mukaansatempaava ja sen näyttelijäsuoritukset hyvin uskottavia. Lopputulos on silti kovin ontto. Suurin ongelma on siinä, että elokuvan esittämä yhteiskunnallinen ongelma on jo kaikkien tiedossa, eikä elokuva tarjoa sen oheen lisää kuin oman uutiskuvansa siitä, että tällaistakin maailmassamme parhaillaan tapahtuu. (JS)

***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20