Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa 2011
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15 · 16 · 17 · 18 · 19 · 20

Guilty of Romance (2011)

Viime vuosina pienempien piirien kulttisuosikista elokuvafestareiden luottonimeksi noussut Sion Sono oli Dante Lamin tapaan R&A:ssa edustettuna peräti kahdella ohjaustyöllä. Cold Fish (2010) nähtiin jo aiemmin keväällä Night Visions: Back to Basics 2011 -tapahtumassa. Tuoreempi Guilty of Romance ruotii osittain samoja teemoja sukeltaessaan itseään etsivän kotirouvan (Megumi Kagurazaka) ja prostituoituna Love Hotel -alueella yökeikkaa tekevän kirjallisuuden professorin (Makoto Togashi) pimeimpiin puoliin psykoseksuaalisen trillerin muodossa.

Sono on kiistattoman lahjakas elokuvantekijä ja antaa yleisölleen jälleen paljon pureskeltavaa, mutta Guilty of Romance ei lukeudu hänen terävimpiin saavutuksiinsa. Kieroutuneesta alavireestään huolimatta painajaismaiseksi syöksykierteeksi huipentuva intohimotutkielma tuntuu usein turhan vakavasävyiseltä draamalta, mitä korkea perversio- ja seksipitoisuus ei täysin hyvitä. Pienenä tyylirikkona voi mainita tylsän kertojaäänen/päiväkirjaformaatin käytön, ja loppua lähestyttäessä Sono hurjastelee elokuvansa melkein suin päin katuojaan. Uskaliaalta ohjaajalta on lupa odottaa mehevämpiä yllätyksiä. Toisaalta jo Kagurazakan uhkean etumuksen näin antaumuksellinen esittely tekisi heikommastakin elokuvasta vähintään kertakatselun arvoisen.

R&A:ssa Guilty of Romancesta esitettiin lyhyempi "kansainvälinen" leikkaus, joka miltei kaksituntisena tuntui sekin paikoin tarpeettoman pitkältä. Ohjaajan versio kuitenkin lisää elokuvaan puolisen tuntia ja kolmannen naisen tarinan, jossa pääosaan nousee kehyskertomuksen etsivä Yoshida (Miki Mizuno; Hard Revenge Milly, 2008). Lyhyessä muodossaan nykyhetken osuus onkin selvästi puutteellinen ja jättää murhamysteerielementin irtonaiseksi. Yoshidan tarinan poistamista voi pitää menetyksenä siksikin, että Sono on lupaillut kaikkien kolmen näyttelijättären paljastavan elokuvassa tissinsä. Elitisti toivottavasti palaa aiheeseen myöhemmin Guilty of Romancen täyspitkän version arvostelun yhteydessä. (TP)

***--

The Robot (Enthiran, 2010)

Isot salit täynnä innostunutta festivaaliyleisöä ovat ihanteellinen paikka ihmetellä kolmituntisia intialaisia megaspektaakkeleja, joiden katsomisyritykset kotioloissa tyssäävät useimmiten heti takakannessa ilmoitetun keston päivittelyyn. Ennätyksiä rikkonut, Intian historian sekä kalleimmaksi että tuottoisimmaksi elokuvaksi kivunnut tamilinkielinen The Robot räiskii valkokankaille liioittelevan ja pituuteensa nähden superviihdyttävän masala-sekoituksen romantiikkaa, toimintaa, tehosteita, scifiä, naiskauneutta, komediaa ja musiikkinumeroita. Nerokkaan tiedemiehen (Rajnikanth) kehitettyä liiaksi ihmisenkaltaisen robotin (Rajnikanth kaksoisroolissa), ongelmia seuraa ensin slapstick-henkeen tutkimuslaboratoriossa, sitten suhteessa turhautuneeseen sydämenvalittuun Sanaan (Aishwarya Rai) ja lopulta maailman pelastamisen mittakaavassa suurkaupungin kaduilla.

Tuotannossa ei todellakaan ole säästelty, ja mukaan on kutsuttu huippuosaajia ympäri maailman: tietokonetehosteissa on avustanut amerikkalainen Stan Winston Studio (Avatar, 2009), taistelukoreografiat suunnittelut etätöinä Yuen Woo-ping (Peter Heinin toteuttaessa jaksot paikan päällä) ja puvustuksesta vastaa Mary E. Vogt (Men in Black, 1997). Ohjaaja Shankarin (Sivaji: The Boss, 2007) into unelmaprojektinsa parissa välittyy katsomoon asti ja Rajnikanth tekee iästään välittämättä (kuvausten aikaan 60 v.) pääosissa selvää jälkeä niin kovistelu- kuin heilastelurintamalla. Toisella puoliskolla tehosteiden vallatessa tilaa sympaattisemmalta masala-kaavan menolta The Robot on sairastua Transformers-syndroomaan, jossa digi-illuusioiden rymistely alkaa jättimäisestä mittakaavastaan huolimatta pidemmän päälle puuduttaa. Tosin nyt sentään cgi:tä hyödynnetään sen verran mielikuvituksellisten ja yliammuttujen skenaarioiden luomiseen, että notkahdus on helppo antaa anteeksi. (TP)

***½-

Our Day Will Come (Notre jour viendra, 2010)

Ranskalaisohjaaja Romain Gavrasin Our Day Will Come on vimmainen road movie, joka ei paukkujaan turhaan säästele. Elämässään epäonnistuneet punapäähylkiö Rémy (Olivier Barthelemy) ja punapääterapeutti Patrick (Vincent Cassel) perustavat hetken mielijohteesta oman kahden miehen armeijansa ja aloittavat yhdessä elämän vääryydet korjaavan amok-juoksunsa kohti Irlantia, punapäiden luvattua maata.

Tasaiseen tahtiin hämmennyksen täyteisiä hykerryttäviä hetkiä tarjoileva musta komedia on päähenkilöidensä elämän tavoin päämäärätön, muttei silti mielenkiinnoton. Vahva näyttelijäkaarti takaa tasalaatuisen menon ja napakka puolentoistatunnin kesto tiiviin ilmapiirin. Elokuva on epäsuora oheistuote Gavrasin aiemmin ohjaamalle M.I.A.-yhtyeen musiikkivideolle "Born Free", jossa pääosassa ovat niin ikään punapäät. (JS)

***½-

Knuckle (2011)

Knuckle on kahdentoista vuoden aikana kuvatusta kotivideotyylisestä materiaalista koottu elokuva, joka dokumentoi kahden toistensa kanssa riitautuneen irlantilaissuvun välistä vihanpitoa. McDonagh't ja Joycet ratkaisevat ongelmiaan kokoontumalla ajoittain jonnekin syrjäiseen paikkaan, jossa molempien sukujen edustajat pieksevät toisensa henkihieveriin. Pahimmillaan tuntikausia kestävissä matseissa on mukana myös tuomari ja voittajat saavat kunnian lisäksi myös muhkean tukun rahaa. Kukaan ei enää tunnu muistavan mistä kaikki alun perin alkoi, mutta ei se mitään. Ajatus on tärkein.

Sukujen nokkamiehet lähettelevät toisilleen videoita, joissa he uhoavat suu vaahdoten. Kaikesta välittyy aito viha sekä ylpeys omasta sukuhaarastaan. Testosteronin kyllästämä hiki virtaa, läski palaa ja lätty lätisee aikuisten irlantilaismiesten hakatessa toisiaan tienposkessa. Knucklessa on aimo annos alkukantaista karismaa, mutta esikoisohjaaja Ian Palmerin kokemattomuudesta johtuvat puutteet nousevat liian selviksi. Punainen lanka on olemassa, mutta dokumentin sisältö ei onnistu kantamaan kovin pitkälle. Knuckle olisi toiminut paremmin, jos sen olisi annettu edetä omalla painollaan tapahtumiensa kautta, mutta Palmer onnistuu pilaamaan joitain hetkiä tuomalla itseään liikaa esille.

Mitä tappelemisella sitten lopulta saavutetaan? Osallistujat kertovat sen ratkaisevan sukujen välisiä ongelmia, vaikka todellisuudessa kaikki tietävät heidän palaavan pian takaisin. Palmer mainitsee lopussa jääneensä koukkuun matsien seuraamiseen ja niiden dokumentointiin niin pahasti, että hän päätti lopettaa kuvaamisen kokonaan. (SM)

**½--

The Guard (2011)

Sujuvan vittumaiseen sanailuun nojaava Michael McDonaghin esikoiselokuva The Guard nojaa verbaali-irrottelun ohella lähinnä pääosanesittäjä Brendan Gleesonin nukkavieruun charmiin ja karismaan. Irlantilaisen pikkukaupungin poliisi Gerry Doyle saa partnerikseen amerikkalaisen FBI-agentti Wendellin (puunaamaisuutta hyödyntävä Don Cheadle) suuren luokan huumesalakuljetusoperaation rantautuessa tuppukylään.

Parin vuoden takaisen mainion In Brugesin (2008) tehneen Martin McDonaghin veljen luomus kulkee pitkälti samoja latuja epäkorrektin huumorin ja hahmojen pienten inhimillisten piirteiden tasapainoa hakien. Gleeson on mainio ja elokuva rullaa mukavasti omalla vaatimattomalla painollaan. Värikkäissä sivuosissa piristävät tutut brittikasvot, kuten mm. Liam Cunningham, Mark Strong ja Fionnula Flanagan. Paikoitellen McDonaghin sävyt eivät kohtaa ja kokonaisuudesta ja hieman venytetty olo. (IR)

The Guard saapuu Suomen elokuvateattereihin 21.10.2011.

***--

The Greatest Movie Ever Sold (2011)

Vuonna 2004 Morgan Spurlock teki itsensä kuuluisaksi syömällä kuukauden ajan pelkkää roskaruokaa dokumentissaan Super Size Me. Where in the World Is Osama Bin Laden? (2008) puolestaan nosti hämmästelyn aiheeksi median luoman kuvan muslimeista, ja nyt kummastellaan elokuvapiilomainonnan hävytöntä maailmaa teoksessa The Greatest Movie Ever Sold - tai kuten teoksen sponsoroitu kokonimi kuuluu: Pom Wonderful Presents: The Greatest Movie Ever Sold.

Spurlock on rakentanut uusimman dokumenttinsa mahdollisimman viihdyttävään muotoon melko pinnallisen mutta tavallaan huvittavan metatasokikkailun kautta. The Greatest Movie Ever Soldin konsepti koostuu siitä kuinka Spurlock pitchaa potentiaalisille mainosrahoittajille tulevaan dokumenttielokuvaansa, jossa pitchataan dokumenttielokuvaa potentiaalisille mainosrahoittajille (ja samalla tullaan paljastaneeksi katsojille se kuinka kaiken taustalla mainosbisnes nivoutuu yhteen elokuvabisneksen kanssa).

Mainosalan pintaa hädin tuskin raapaiseva lähinnä vitsailuksi taantuva dokumentti on kevyttä katsottavaa, mutta aiheesta jo etukäteen edes jotain tietäville se ei juuri uutta tarjoa. Dokumentin jälkeen pohdittavaksi jää lähinnä onko Spurlock mainosrahoitteisen dokumentin tehtyään itsekin pelkkä sieluton sell-out (seikka, jota Spurlock itsetietoisesti heiluttelee katsojien nenän edessä läpi elokuvan). (JS)

**½--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20