Caroline Munro
Elitistinen katsaus 3D-elokuviin
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Varhainen 3D

1800-luvun alkupuoli toi tullessaan keksintöjen tulvan. 1830-luvulla kehitettiin stereoskooppi, katselulaite jolla voitiin näyttää kuvia joista välittyi kolmiulotteisuuden vakuuttava illuusio. Stereoskoopit kuuluivat samaan kategoriaan 1800-luvun keksintöjen sarjassa, jotka tavalla tai toisella ennakoivat elokuvan tulemista - Laterna Magica, tai Taikalyhty, on näistä keksinnöistä kenties tunnetuin. Stereoskooppia edustamassa viime vuosikymmeninä on ollut kaikista voimakkaimmin läsnä kolmiulotteisia kuvakiekkoja esittävät View-Master -laitteet, joiden toimintatapa perustuu aivan samaan lähestymistapaan kuin alkuperäinen stereoskooppikin.

Stereoskooppisten kuvien luomiseen on olemassa lukuisia eri tekniikoita, joista tunnetuimmat tullaan käsittelemään tässä artikkelissa. Kaikki pohjautuvat samaan periaatteeseen: annetaan tavalla tai toisella vasemmalle ja oikealle silmälle katsottavaksi muuten identtinen, mutta kuvakulmastaan lievästi eroava kuva (yhtä paljon kuin kahden eri silmämme näkökulmat), ja aivomme sulauttavat kaksi kuvaa yhdeksi. Lopputulos on kolmiulotteisen illuusion sisältävä kuva. Vaikka korrekti tekninen termi olisikin "stereoskooppinen", tulen käyttämään myös kätevämpiä 3D- ja kolmiulotteisuus -termejä suurimman osan artikkelista.

Nimenomaan stereoskoopin luoman perinteen ansiosta ensimmäiset 3D-elokuvakokeilut tapahtuivat jo 1890-luvulta, mutta stereoskooppisten elokuvien esittäminen katsojille alkoi laajemmin 1900-luvun alkupuolella. Kokeilut eivät rajoittuneet vain Eurooppaan. Amerikkalaisen elokuvan varhaisista pioneereista kaikkien huulilla tavallisesti on D.W. Griffith, vaikka mahdollisesti Griffithiäkin syvällisemmän vaikutuksen teki Edwin S. Porter. Hän loi pohjan kaikille Griffithin ja hänen aikalaistensa saavutuksille elokuvillaan, joista tunnetuin lienee elokuvaleikkauksen mullistanut Suuri junaryöstö (The Great Train Robbery, 1903). Porter oli mukana järjestämässä ensimmäistä kaupallista 3D-elokuvanäytöstä Yhdysvalloissa 1915, jossa esitettiin nimettömiä dokumenttilyhäreitä anaglyyfisellä tekniikalla. Tässä katsoja käyttää laseja, joissa on kaksi eriväristä suodatinta - yksi molemmille silmille - joka mahdollistaa 3D-illuusion; tavallisimmat laseissa käytetyt värit ovat punainen ja sininen.

Ensimmäinen katsojille julkisesti näytetty täyspitkä kolmiulotteinen elokuva, romanttinen The Power of Love, nähtiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1922. Positiivisesta palautteesta huolimatta elokuva ei saanut kolmiulotteista levitystä, eikä nykyisin kadonneena pidetyn elokuvan sisällöstä ole jäänyt juurikaan tietoa. The Power of Lovea seurasi pieni määrä muita täysipitkiä tuotantoja.

Yleisesti 1920-luvulla 3D-elokuvat olivat kuitenkin yksittäisten tekijöiden lyhyitä kokeiluita, joilla ei ollut mitään aidosti kaupallista tai luovaa potentiaalia. Joitain hienoja yksittäisiä luovia oivalluksia löytyi. Kaksikko Leventhal & Crespinel tekivät ko. vuosikymmenellä lyhyitä 3D-kokeiluja, joita esiteltiin katsojille anaglyyfisillä värilaseilla. Askeleen enemmän anaglyyfisten lasien konseptia hyödynsi kolmiulotteisten elokuvien joukossa esitetty kaksiulotteinen lyhäri As You Like It: Not Shakespeare, joka tarjosi katsojan molemmalle silmälle kaksi erilaista loppuratkaisua, riippuen siitä kumman värisuodattimen läpi katsoit! Tarinassa vaimo odottaa aviomiestään takaisin kotiin - samaan aikaan pahis hyökkää aviomiehen kimppuun muualla. Jos loppuratkaisua katsoi vasemmalla silmällään sinisen suodattimen läpi, näki pahiksen tappaman aviomiehen hautajaiset. Jos taas samaa hetkeä valkokankaalla katsoi oikealla silmällään punaisen suodattimen läpi, näki kuinka vaimo ehtii pelastaa aviomiehensä ja pari syleilee.

Vuonna 1928 julkaistu Abel Gancen ohjaama mykkäkauden epookki Napoléon on ainutlaatuinen tuotos. Suuren budjetin kokeellinen elokuva, joka oli valtaisa kassamenestys. Napoléon on elokuva josta hohtaa läpi kuinka sen tekijä on rakastunut elokuvan kieleen ja sen mahdollisuuksiin - Citizen Kane on tämän rinnalla hillittyä tavaraa. Nykypäivänkin näkökulmasta sarjatulimaiset leikkausmontaasit, kuvakulmat, kubistiset näyt, värisävytettyjen kuvien käyttö ja erityisesti hehkutettu kolmella valkokankaalla tapahtuva Polyvision-finaali luovat teoksesta todellisen elokuvakielen raamatun. Gance leikkasi lopullisesta elokuvasta paljon pois, ja näihin materiaaleihin sisältyi kokeellisia kohtia, joita hän oli kuvannut varhaiselle värifilmille sekä myös 3D-jaksoja, jotka hän oli toteuttanut André Debrien kehittämällä prosessilla. Gance sanoi 3D-kohtien pois leikkaamisen syyksi sen, että 3D-materiaalin mukana olo muuten kaksiulotteisessa elokuvassa oli liian paljon katsomista häiritsevää. Suuren suuri sääli on, että nämä kohdat ovat elokuvan restauroimiseen elämänsä omistaneen Kevin Brownlowin mukaan edelleen kadoksissa.

1930-luvn Saksassa valtaan noussut natsien kansallismielis-rasistis-okkultistinen diktatuuri tunsi outoa kiehtovuutta stereoskooppista elokuvaa kohtaan - natsien käyttämä termi tekniikalle oli "raum film" (tilaelokuva). Natsit järjestivät Berliinin olympialaiset 1936 - kyseessä olivat ensimmäiset kisat joissa olympiarenkaat nostettiin kisojen keskeisiksi symboleiksi. On oletettavaa, että teknisiä innovaatioita oli tapahtumassa muuallakin kuin varhaisissa kentällä tehdyissä televisiolähetyksissä. Maalikameroina kisoissa (oletettavasti mahdollisimman yksityiskohtaisen lopputuloksen saamiseksi) käytettiin 3D-kameroita. Stereoskooppiset kamerat rullasivat, kun amerikkalainen mustaihoinen Jesse Owens nöyryytti isännöiviä herrarodun edustajia voittamalla yhteensä neljä kultamitalia.

Natsihallinnon aikana Saksassa tuotettiin ainakin kaksi mustavalkoista lyhytelokuvaa 3D-tekniikkaa käyttäen: Zum Griefen nah (suom. "Niin todellista että sitä voi koskea", 1937), musikaali jossa katsojien silmien eteen tuodaan stereoskooppista kärisevää bratwursti-makkaraa, ja Sechs Madels rollen ins Wochenend (suom. "Kuusi naista menee viikonlopun viettoon", 1939), jossa kuvataan naisjoukon kevyttä huvittelua.

Muutkin totalitaariset järjestelmät näyttivät tuntevan mielenkiintoa prosessia kohtaan. Stalinin Neuvostoliitossa tehtiin 1940-luvulla monta täyspitkää 3D-elokuvaa, joita levitettiin laajalti. Huomattavin oli maailman ensimmäinen väreissä tehty täysipitkä 3D-filmi, Daniel Defoe -filmatisointi Robinzon Cruzoe (1947). Cruzoen julkaisemisen jälkeen maan montaasiguru Sergei Eisenstein otti kantaa kolmiulotteisiin elokuviin kirjoittamassaan artikkelissa, jonka sävy oli yksiselitteisen kannustava:

"Tänä päivänä tapaa paljon ihmisiä ketkä kysyvät "Onko sinulla uskoa stereoskooppisiin elokuviin?". Mielestäni tämän kysymyksen kysyminen on yhtä järjetöntä kuin kysyä minulta uskonko että kakkonen tulee ykkösen jälkeen, tai että sulaako lumi keväällä. On yhtä naiivia epäillä etteikö stereoskooppinen elokuva olisi elokuvan tulevaisuus kuin olisi epäillä sitä, että tuleeko huomista ollenkaan!"

Neuvostoliitossa tuohon aikaan oli yhteensä viisi uniikkia elokuvateatteria (kuten Stereokino Moskovassa), joissa stereoskooppisia tuotantoja esitettiin käyttämällä ainutlaatuista, teknisesti kallista ja hankalaa autostereoskooppista prosessia, jossa katsoja näkee kolmiulotteisen efektin ilman laseja. Elokuva projisoitiin ohuesta langasta tehdylle erikoisvalkokankaalle (!), joka heijasti eri kuvat kullekin silmälle. Siemenen tekniikalle antoi Semen Ivanov, joka suunnitteli kankaan. Ongelma oli sama kuin myöhemmissäkin autostereoskooppisissa esityksissä: katsojilta vaadittiin hyvin kurinalaista suoraan eteenpäin tuijottamista, jotta illuusio säilyi.

Vaikka 3D-elokuvilla ei alussa ollut juuri kaupallista uskottavuutta, Hollywood kuitenkin flirttaili prosessin kanssa. MGM-studio teki Audioscopiks-nimisen kolmen elokuvan sarjan 3D-lyhäreitä, joista ensimmäinen ilmestyi 1935 (joka oli yleinen showreel, missä esiteltiin katsojille 3D:n mahdollisuuksia). Viimeinen, kauhuelokuvamaisia sävyjä (mm. Frankensteinin hirviön!) sisältänyt komedia Three Dimensional Murder ilmestyi 1941.

Eräs kiehtova esimerkki 3D-elokuvista tältä aikakaudelta liittyy Lumière-veljeksiin. Lähes kaikki elokuvanharrastajat tietävät legendan heidän tunnetuimman elokuvan, vuoden 1896 Juna saapuu asemalle (L'arrivée d'un train en gare de La Ciotat) näytöksestä, jossa pahaa-aavistamattomat katsojat niin tyrmistyivät uuden median illuusiosta, että luulivat oikean junan tulevan heitä kohti. Nimenomaan tällaisia vaikutelmia 3D-elokuvat useasti myöhemmin lupasivat tavanomaisiin elokuviin enemmän tottuneille katsojille. Niinpä Lumièren veljekset vuonna 1935 ottivat loogisen askeleen ja tekivät uusintafilmatisoinnin kuuluisimmasta elokuvastaan, tällä kertaa stereoskooppisessa muodossa!

1940-luvulla stereoskooppisen animaatioelokuvan puolella alkoi myös kuhista. Kanadan valtion rahoittamalla animaatiotuotannolla uransa tehnyt Norman McClaren on tunnettu täysin ilman kameraa tehdyistä kokeellisista elokuvista, jossa filmiä on maalattu tai raaputettu. Hän teki tyylilleen uskolliset 3D-animaatiolyhärit Around is Around ja Now is the Time (To Put on Your Glasses) vuoden 1948 maailmannäyttelyyn.

Yleisesti ottaen kiehtovinta 3D-elokuvien ajassa ennen Hollywoodin 1950-luvun lyhyttä buumia on se kuinka 3D-elokuvat eivät olleet vielä leimaantuneet mihinkään tiettyihin lajityyppeihin. Esimerkiksi ennen 1950-luvun buumia ei kolmiulotteisia kauhu- tai scifi-elokuvia ollut näkyvissä vielä ollenkaan; Three Dimensional Murder taitaa olla ainoa tapaus kauhuelokuvassa (jos sitä kyseiseen lajityyppiin voi edes pistää), ja scifistä ainoa huomattava esimerkki on varhainen täysipitkä elokuva Radio Mania (aka The Man from M.A.R.S), vuodelta 1922.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8