Caroline Munro
Elitistinen katsaus 3D-elokuviin
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

1950-luvun buumi

Hollywood oli 1950-luvun alussa kinkkisessä tilanteessa. Katsojien koteihin tullut televisio pudotti dramaattisesti elokuvateattereiden katsojalukuja. Tämä sai studiot tukemaan lukuisia erilaisia kokeiluita, jotka pyrkivät tuomaan katsojille kokemuksia joita kotikatsomoissa ei tuohon aikaan voinut saada.

Kipinä joka sytytti Hollywoodin 3D-buumin vuonna 1953, oli halpis Viidakon paholainen (Bwana Devil). Hatarasti tositapahtumiin tappajaleijonista (samaa tapausta käytettiin perustana myös vuoden 1996 Michael Douglas -elokuvaan Yön metsästäjät) perustuva viidakkoseikkailu oli yllätysmenestys, joka sai Hollywoodin haistamaan rahan - tämän seurauksena Bwana Devil otettiin suuren studion huostassa laajempaan levitykseen, ja kaksi suurta Hollywood-studiota välittömästi laittoivat omat 3D-elokuvansa tuotantoon.

Bwana Devilin takaa löytyi Arch Oboler, jolla ei juuri ollut aiempaa kiinnostusta kolmiulotteisuutta kohtaan - hänestä tuli lopulta elokuvahistorian tärkeitä 3D-pioneereja. Bwana Devilin tekninen merkitys piili siinä, että kyseessä oli ensimmäinen täyspitkä väreissä kuvattu 3D-elokuva, joka oltiin tehty Yhdysvalloissa. Värien käyttäminen ei ollut anaglyyfistä prosessia käyttäessä monella tullut mielenkään, koska puna-sini -lasit vääristivät kuitenkin elokuvan värimaailmaa. Mutta Oboler toi yleiseen tietoisuuteen Bwana Devilissä Natural Vision -nimellä kulkevan prosessin, missä katsoja käyttää polarisoituja aurinkolasimaisia 3D-suodattimia, jotka pitivät värimaailman ennallaan kuvan valoisuuden kustannuksella - tämä polarisoitu standardi (ensimmäiset sitä käyttävät elokuvat tulivat 1930-luvulla) on enemmän tai vähemmän paikallaan tänäkin päivänä valtavirran 3D-tuotoksissa.

Pääasiallisesti 3D-elokuvia on kritisoitu monia ärsyttävistä epämukavista laseista, joita täytyy pitää silmillä kolmiulotteisuuden illuusion saavuttamiseksi. Niinpä 3D:n jälkeen markkinoille tullut laajakuvaprosessi CinemaScope mainosti itseään "modernina ihmeenä, jonka näkee ilman laseja". Siinä missä 3D pyrki laajentamaan kuvan syvyyttä, teki CinemaScope saman kuvan leveydelle. Näiden kahden välimaastossa mielenkiintoisesti oleva prosessi oli molempia parilla vuodella edeltänyt Cinerama - siinä yhdistettiin erittäin laaja kuvasuhde reunoiltaan hieman kaarevaan valkokankaaseen. Cinerama, oman aikansa IMAX, oli kuitenkin liian kallis ja vaikea, jotta sitä voitiin asentaa tavanomaisiin elokuvateattereihin.

Andre DeTothin ohjaamaa filmiä Vahakabinetti (House of Wax, 1953) mainostettiin ensimmäisenä suuren Hollywood-studion tuottamana 3D-elokuvatuotantona. Aiempi filmatisointi samasta tarinasta, Michael Curtizin ohjaama Vahakabinetin arvoitus (The Mystery of the Wax Museum, 1933) oli sekin muotokielensä puolesta innovatiivinen käyttäessään varhaista, kokeellista kahden värin Technicolor-systeemiä: hieman psykedeelistä lopputulosta ovat jotkut kuvailleet "mädäntyneiksi väreiksi".

DeTothin elokuva profiloi pääosassa olevan Vincent Pricen kauhuelokuvien tähdeksi. Aiemmin vain satunnaisia esiintymisiä lajityypissä tehnyt Price esittää Professori Jarroddia, mestarillista vahanukkien tekijää, joka joutuu petoksen uhriksi ja jää liekkien keskelle luomuksiensa sekaan. Vuosia myöhemmin Jarrod tulee takaisin julkisuuteen pyörätuoliin sidottuna avaamaan uuden vahakabinettinsa, kovin elävän oloisilla nukeilla varustettuna. Jarrodin kumppanina, vähämielisenä Igor-nimisenä hahmona sivuroolissa nähdään uransa alkupuolella oleva Elitisti-suosikki Charles Buchinsky, alias Bronson!

Kabinetin avajaisissa nähtävä kohtaus, jossa tilaisuudessa esiintyy lastapalloa pompotteleva silinterihattuinen mies, lienee 3D-elokuvien historian kuuluisin päälle liimattu, vain stereoskooppisten tehosteiden hyödyntämistä varten mukaan laitettu kohta. Ja heppu kehtaa vielä ruveta veistelemään meta-elokuvamaisia kommentteja (se röyhkimys!) lyödessään palloa katsojan silmiä kohti: "Well, there's someone with a bag of popcorn!". Mukana on myös pitkitetty can-can -jakso, jossa stereoskooppinen kamera hekumoiden seuraa naisten ylös ja alas nousevia sääriä. Hauskana triviapalana usein mainitaan, että ohjaaja DeToth oli monen muun vanhan Hollywoodin ohjaajan tapaan silmälappua käyttävä, joten hän ei koskaan itse nähnyt elokuvansa kolmiulotteisuutta! No, olihan Beethovenkin kuuro...

Seuraavana vuonna ilmestyi The Mad Magician, pääosassa taas Price, tällä kertaa Suuri Gallico -nimisenä taikurina. Vahakabinetin mieleen tuovassa eräässä itsetarkoituksellisessa kohdassa esiintyjä viskoo kahta jojoa katsojaa kohti. Tuotantoarvoiltaan elokuvaa voidaan pitää hieman alhaisempana kuin Vahakabinettia, koska nyt kyseessä oli mustavalko-elokuva - tämä seikka oli monesti se, mistä 1950-luvulla kalliit ja halvemmat 3D-tuotokset pystyi erottamaan toisistaan.

Vaikka 1950-luvulla 3D-elokuvien lajityypiksi alkoi muodostua erityisesti kauhu, scifi ja seikkailu, mahtui mukaan myös pari mielenkiintoista film noir -esimerkkiä. Hätäisesti uudelleen 3D:nä ennen levitystään kuvattu Mies hämärästä (Man in the Dark, 1953) ehti teattereihin itse asiassa joitain päiviä ennen Vahakabinettia. Toinen stereoskooppinen film noir on Suomen sensoreilta "kokonaan kielletty" -ikärajan ilmestymisensä aikoihin saanut Mike Hammer -filmatisointi I, the Jury (1953). Film noirille ei ole mitenkään vierasta innovatiivinen elokuvakieli, siitä todisteena komeilee lähes kokonaan päähenkilönsä näkökulmasta kuvattu Nainen järvessä (Lady in the Lake, 1947), joka antoi psykedeelisten huumeiden vaikutuksen alaisena elokuvan nähneelle teini-ikäiselle Gaspar Noélle idean myöhempään elokuvaansa Enter the Void (2009).

I, the Jury sisältää ajalleen harvinaisen itsetietoista 3D:n käyttöä eräässä kohtauksessa: Mike Hammer katselee valokuvaa stereoskooppi-laitteella, ja näemme tämän Hammerin näkökulmasta kuvattuna - kolmiulotteisena, kuinkas muutenkaan. I, the Jury on 1950-luvun 3D-leffoista kaikista harvimmin esitettävien joukossa - hieman enemmän huomiota vuosien varrella on kerännyt Larry Cohenin käsikirjoittama romaanin tissejä-ja-väkivaltaa -filmatisointi vuodelta 1982 (Minä olen tuomari).

1950-luvulla stereoskooppinen animaatioelokuva oli vielä alkutekijöissään. Mielenkiintoinen varhainen esimerkki on pari Halas & Batchelor, jotka kunnostautuivat CIA:n rahoittaman mainion Orwell-animaatiofilmatisoinnin Eläinten kapina (Animal Farm, 1954) lisäksi surrealistisella 3D-animaatiolyhärillä The Owl and the Pussycat vuonna 1952. Tämäkin tapahtui siis ennen kuin Disneyn tuottama lyhäri Melody - jota monesti on ensimmäiseksi stereoskooppiseksi piirroselokuvaksi sanottu - ilmestyi 1953. Toinen kiehtova aikakauden 3D-esimerkki on RKO:n tuottama opetuslyhytfilmi Motor Rhythm (1953), jossa animoidut auton osat liikkuvat itsekseen yhteen, vähitellen synnyttäen valmiin kulkuneuvon.

Kolmiulotteista elokuvaa on lähes koko sen olemassaolon aikana syytetty siitä, että sen luonne loppujen lopuksi perustuu pelkkään kikkailuun, eikä kuvan syvyysvaikutelmaa käytetä muuhun kuin halpamaiseen asioiden tyrkkimiseen kohti katsojaa. Esimerkkeinä siitä että näin ei aina tarvitse asioiden olla, jotkut kriitikot ovat käyttäneet kahta maineikkaan ohjaajan tekemää 3D-elokuvaa: Douglas Sirkin ohjausta Punakotka (Taza, Son of Cochise, 1954) ja Alfred Hitchcockin ainoaa 3D-tuotosta Täydellinen murha (Dial M for Murder, 1954). Täydellisen murhan hienoin 3D-kohta tulee, kun tarinan ei-niin-täydellistä murhaa yritetään suorittaa. Hyökkääjäänsä vastaan pyristelevä Grace Kelly koettaa ylettää kätensä kohti saksia, joita voisi käyttää puolustuksekseen. 3D-kuvaus saa eleen näyttämään siltä kuin hädässä oleva näyttelijätär kurottaisi katsojalta auttavaa kättä. Täydellisen murhan julkaisemisen aikoihin tummia pilviä oli ilmestynyt 3D:n taipaleelle; yleinen kiinnostus prosessia vastaan oli vähentymässä, ja Hitchcockin elokuvan kohdalla tavallisten kaksiulotteisten printtien levitys oli jo suurempaa kuin stereoskooppisten.

3D:n puolustajat antavat yleensä kaksi pääsyytä prosessin suosion hiipumiselle parin vuoden suosion jälkeen 1950-luvulla: teknisesti tuohon aikaan prosessi vaati kahden elokuvaprojektin yhtäjaksoista pyörimistä, jotka heijastivat kaksi kuvaa samanaikaisesti kankaalle, yhden molemmalle silmälle. Jos kahden projektorin synkronisoinnissa tuli pieniäkään ongelmia - joka saattoi olla hyvin mahdollista - kuva muuttui katselukelvottomaksi. Toinen väitetty syy on se, kuinka pienemmät halpislafkat ottivat 3D:n käyttöönsä ja rupesivat soveltamaan sitä kalkkunamaiseen sisältöön leffoissa kuten Robot Monster ja Cat-Women of the Moon (molemmat 1953), ja sitä kautta mukamas pilasivat prosessin "hyvän maineen".

Robot Monsterin tuotti komeasti nimetty tuotantoyhtiö Three Dimension Pictures, jonka oli tarkoitus alkaa tuottaa muitakin kengännauhabudjetilla tuotettuja 3D-tuotoksia, mutta jonka ainoaksi täyspitkäksi helmeksi tämä sukelluskypärä & gorillapuku -kronikka jäi. Avaruusolento Ro-Man on valloittanut maapallon, ja vaikka muut miljardit ihmiset tuntuivat hoituneen helposti, kourallinen selviytyneitä aiheuttaa hiekkadyyneillä (kalkkunaelokuvan perusmiljöö!) löntystelevälle karvaturrille päänvaivaa. Avaruudesta valloituskäskyjen vastaanottaminen alkaa olla entistä tukalampaa Ro-Manille, kun hän rakastuu yhteen ihmisnaisista. Ro-Manin ulkoavaruuden työnantaja ei koe sympatioita hänen uusia inhimillisempiä tunteitaan kohtaan: "You sound like a hu-man, not a Ro-Man!". Ja lopputvistissä a'la Avaruuden pirut (tai Dallas - take your pick), koko elokuva paljastuu pikkupojan uneksi. Vaikka Robot Monsterin sisältö on mitä on, kuitenkin elokuvan kuvausjälkeä ja 3D:n käyttöä yleisesti ottaen pidetään ammattimaisena ja hyvin tehtynä.

Cat-Women of the Moonissa kuussa asuva seksikkäiden "kissanaisten" kuoleva rotu houkuttelee Maasta tulleita avaruusmatkaajia luokseen, jotta he voisivat heidän raketillaan matkustaa kotiplaneetallemme ja ottaa sen haltuunsa. Elokuva inspiroi nimen Hei, me nauretaan -leffan (The Kentucky Fried Movie, 1977) epäviralliselle ja epäonnistuneelle jatkolle Riemurasia (Amazon Women in the Moon, 1986), sekä siinä olevan feikatun kökön 1950-luvun scifi-filkan, jota näytetään elokuvan yhtenä toistuvana sketsinä. Elokuviin Robot Monster ja Cat-Women of the Moon musiikin sävelsi itse Elmer Bernstein, joka joutui tuohon aikaan alentumaan kalkkunaelokuvissa työskentelemiseen sen jälkeen, kun hänet oltiin pistetty Hollywoodin suurten studioiden keskuudessa boikottiin HUAC-noitavainojen seurauksena.

Kalkkunatuotantojen lisäksi kauhun ja scifin lajityypissä tuli toki myös ulos 3D-teoksia hieman suuremmiltakin studioilta: The Maze (1953) - tuotos oli ensimmäinen yliluonnollisuuden maailmaa käsittelevä 3D-elokuva, tai näin ainakin hehkutettiin elokuvan kolmiulotteisessa trailerissa, jota esitettiin ennen muita kolmiulotteisia elokuvia (tapa on voimassa tänäkin päivänä) - sekä Vieraat ulkoavaruudesta (It Came From Outer Space, 1954), mikä alkaa nautittavalla stereoskooppisella hetkellä, jossa meteori lentää katsojaa kohti.

Nykypäivänä mahdollisesti tunnetuin 3D-tuotos 1950-luvun buumista on Mustan laguunin hirviö (The Creature From the Black Lagoon, 1954). Kyseessä on oiva esimerkki 3D-elokuvasta, joka käyttää tekniikkaa voimakkaalla tavalla mutta jonka kuvat kaksiulotteisenakin katsottuna ovat luontevia ja tyylikkäitä. Tyylikkäät veden alla kuvatut hetket Gil-Man -hirviöstä liikkumassa katsojaa kohti toimivat perinteisenä 3D-tehokeinona, mutta näyttävät kaksiulotteisenakin dramaattisilta.

Mustan laguunin hirviön jatko-osa Hirviön kosto (The Revenge of the Creature, 1955) paljastui erään aikakauden päätökseksi. 3D:n suosio oli hiipumassa, ja Universal-studio näki filmissä mahdollisuuden yrittää elvyttää prosessin suosiota. Tämä ei onnistunut ja filmin levitys itse asiassa tapahtui suurimmaksi osaksi kaksiulotteisina printteinä. 3D:n uskottavuus oli hiljaa mutta varmasti hävinnyt, ja buumi sai päätöksensä.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8