Caroline Munro
Elitistinen katsaus 3D-elokuviin
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

1960-luku

Vuosikymmenen alkupuoli oli hiljaista 3D-rintamalla. Aiemman vuosikymmenen puolivälissä maineensa suurena kaupallisena houkuttimena menettänyt prosessi tuntui kiinnostavan vain elokuva-alan pienyrittäjiä. 1960-luvun avasi kuitenkin yksi kaikkien aikojen mielenkiintoisimmasta 3D-tuotoksista, jota tänä päivänä melkein kehtaa nimittää unohdetuksi klassikoksi.

Kanadalainen eksploitaatiohalpis The Mask (aka The Eyes of Hell) vuodelta 1961 on ensimmäisiä kertoja, kun Abel Gancen mykkäkaudella alun perin kehittelemät konseptit pistettiin käytäntöön, eli kaksiulotteista ja kolmiulotteista elokuvaa sekoitettiin keskenään. Tällainen idea tuli tietenkin luojan lahjana pienille eksploitaatiolevittäjille, koska nyt oli mahdollista tehdä vain osa elokuvasta teknisesti haastavana 3D:nä suurimman osan elokuvasta ollessa perinteisempi 2D, mutta mainomateriaaleissa pystyi silti välittämään vaikutelmaa kokonaan kolmiulotteisesta esityksestä.

Juonessa psykoanalyytikko Tri Barnes on tekemisissä psykoosiin joutuneen potilaansa kanssa. Potilas syyttää tilastaan hallussaan olevaa muinaista naamiota. Barnesin suhtautuminen tähän on ammatillisen kylmän rationaalinen. Itsemurhansa jälkeen potilas lähettää Barnesille naamion, jotta hän voi haastaa maailmankuvansa koittamalla naamiota itse. Barnes laittaa naamion päähänsä, ja tähän asti tavallinen (mustavalkoinen) kaksiulotteinen elokuva muuttuu kolmiulotteiseksi hallusinaatiojaksoiksi, joita elokuvassa koetaan yhteensä kolmesti.

The Maskin tarina toimii vertauskuvana huumeriippuvuudesta - jokainen addiktin joskus tuntenut huomaa yhtymäkohtia tähän todellisuuden aspektiin Barnesin persoonallisuuden muutoksessa ja "pystyn lopettamaan ihan koska vain haluan" -selittelyissä. Jos hallusinaatiojaksot jollain tavalla tarjoaisivat jotain muotokuvaan Barnesin henkilöhahmosta, voisi The Mask nousta joksikin muuksi kuin vain rutiinityöksi, jossa kieltämättä nautittavien kolmiulotteisten erikoisjaksojen oikeutukseksi ollaan luotu yhdentekevät tarina ja henkilöhahmot. Kaivattua vivahdetta mukaan tuovat vain lyhyet pohdinnat naamioiden merkityksestä eri kulttuureissa. Elokuvan maaginen naamio pohjautuu itse asiassa todellisuuteen, sillä muinaisten heimojen shamaaneilla oli ihmisen pääkalloista tehtyjä naamioita (joiden ulkonäköön elokuvan rekvisiittavastine perustuu), joiden sisus oltiin valeltu peyotella. Naamion päälle laittamisen jälkeen käyttäjän kasvoista tuleva lämpö aktivoi aineen, ja aiheutti maagisilta näyiltä vaikuttavia hallusinaatioita.

Hallusinaatiojaksojen suunnitteluun pestattiin Hollywood-elokuviin montaasijaksoja luonut ja klassista kokeellista lyhäriä The Life and Death of 9413: a Hollywood Extra (1928) aikoinaan mukana tekemässä ollut Slavko Vorkapich. Vorkapichin lopulliset suunnitelmat olivat liian suuri pala nieltäväksi pikkubudjetin elokuvalla, ja lopulta ohjaaja Julian Roffman itse suunnitteli jaksojen sisällön - Vorkapichin (jonka nimi jäi krediitteihin sopimussyistä) luomia näkyjä käytettiin lopulta vain elokuvan julisteen kuvituksena.

The Mask yleisesti ottaen on ollut unohdettu elokuva. Saattaa olla että se on tullut alan harrastajille tutuksi lähinnä antamalla kansikuvan Incredibly Strange Films -kirjalle, joka aikoinaan tarjosi yhdelle ikäpolvelle portin eksploitaatioelokuvan kärkinimien tuotantoon. Filmi on kuitenkin katsomisen arvoinen sen erikoisen luonteen vuoksi. Kyseessä on halpa eksploitaatiotuotos, ensimmäinen kanadalainen 3D-elokuva, jossa tekijöillä oli kuitenkin mukana aitoa luovaa kunnianhimoa ja vilpitöntä halua käyttää stereoskooppisuutta uudenlaisella tavalla. The Maskin kolmiulotteisuuden voi nähdä vertauskuvallisellakin tavalla, jossa mennessämme syvemmälle päähenkilön mieleen, heijastuu tämä visuaalisessa ilmeessä 3D:n kautta.

Jos haluaa tarkastella sitä mittakaavaa, jolla eksploitaatiolevittäjät 1960-luvulla saattoivat käyttää hyväkseen vain osittain 3D:nä toteutettuja elokuvia, kannattaa tutustua kaheliin tapaukseen nimeltä Asylum of the Insane. David F. Friedmanin tuottama She-Freak (1967) on sympaattisen vaisua eksploitaatiokamaa, joka toimii uusintaversiona Tod Browningin Freaks-elokuvalle (1932), sekä kunnianosoituksena amerikkalaiselle menneen ajan carney-kulttuurille. Eksploitaatiolevittäjä ja spook show -mies Donn Davison liitti elokuvaan ilman alkuperäisten tekijöitten lupaa kuvaamiansa 3D-kohtauksia (jotka eivät liity muuhun elokuvaan mitenkään), ja laittoi sen levitykseen nimellä Asylum of the Insane, jota totuutta venyttäen tietenkin mainostettiin täytenä 3D-elokuvana; kökölle anaglyyfiselle tekniikalle taas annettiin titteli HorrorScope!

Eksploitaatiomainonnan kiehtovuuden salaisuus on sen taito antaa säälittäville, kököille asioille glamourmaista hohtoa. Sanan levitessä että vain osa elokuvasta on 3D:nä, joutui Davison muuttamaan strategiaansa, ja teki sen kunnon showbisnes-pokalla, mainosten nyt kirkuessa että "Niiden pelottavuudesta johtuen vain osa elokuvasta voidaan näyttää kolmiulotteisena!"

Asylum of the Insanen 3D-kohtaukset ovat niin sisällöltään kuin teknisiltä ansioiltaan epätoivoisen huonoja. Jonkun takapihalla kuvatuissa kohdissa kumisiin hirviönaamareihin pukeutuneet lapset sohivat kohti kameraa mailoilla ja kirveillä, ja 3D-elokuvien vakioesine jojo suorittaa esiintymisen Davisonin itsensä heilutellessa sitä kameraa kohti. Eräs kriitikko kutsui Asylum of the Insanea maailman huonoimmaksi 3D-elokuvaksi, ja tässä saattaa hyvin olla pointtia, ainakin jos keskitymme vain nimenomaan Davisonin lisäämiin osuuksiin elokuvasta.

1966 oli vuosi, milloin stereoskooppisen elokuvan yleisestä hiljaiselosta huolimatta tietoisuuteen tuli elokuva, josta oli tuleva kaikkien aikojen kaupallisesti menestynein 3D-elokuva aina ennen James Cameronin Avatarin mukaan tulemista kuvioihin. Kyseessä oli ensimmäisenä eroottisena 3D-elokuvana laajalti pidetty The Stewardesses. Juonettomassa softcore-tekeleessä seuraamme lentoemojen seksiseikkailuja, jotka ollaan kuvattu tavalla joka hyödyntää stereoskooppista prosessia.

Sama vuosi piti sisällään toisen 3D-virstanpylvään. Asialla oli taas 3D-innovaattori Arch Oboler, joka julkaisi SpaceVision-tekniikan esitelleen elokuvansa The Bubble. SpaceVision oli aiempaan Natural Visioniin verrattuna värillisyyden ja kolmiulotteisuuden lisäksi scope-laajakuvalla - tämän lisäksi elokuvan näyttämiseen ei enää tarvinnut kahta samaan aikaan pyörivää projektoria, joka poisti yhtälöstä 1950-luvulla esityksiä piinanneet synkronisointi-ongelmat. Elokuvassa pariskunta löytää itsensä kaupungista, josta ei ole ulospääsyä; kaupungin reunoja suojaa (mahdollisesti myöhemmin Simpsonit-elokuvaa inspiroinut) voimakupu. Mielenkiintoista SpaceVisionin mainostuksessa oli se, että tuntui kuin Oboler olisi pyrkinyt välttämään 3D-termin mainitsemista; prosessia koitettiin myydä uutena asiana, jossa näet elokuvan kuvat "leijumassa pääsi yläpuolella".

3D-elokuvien teko ei rajoittunut hiljaisemmalla 1960-luvullakaan pelkästään Yhdysvaltoihin. Paul Naschyn tähdittämän Waldermar Daninsky -ihmissusi-elokuvasarjan ensimmäinen osa La Marca del hombre-lobo (The Mark of the Wolfman, 1968) oli ensimmäisiä eurooppalaisia elokuvia, jotka olivat sekä 3D- että scope-kuvalla. Yhdysvalloissa Al Adamsonin yhteistyökumppani, eksploitaatio-levittäjä Sam Sherman osti oikeudet elokuvaan. Shermannilla oli meneillään sopimus, jossa hänen piti toimittaa markkinoille Frankenstein-elokuva. Ongelmana La Marca del hombre-lobossa oli, että mukana oli ihmissusi ja vampyyreita, mutta kas kas, ei Frankensteinin hirviötä. Mutta jollain ilveellä elokuvasta piti saada Frankenstein-tuotos. Ja näin myös tapahtui - Shermanin uuteen uskoon pistämä lyhennetty versio sai upean nimen Frankenstein's Bloody Terror, joka myös pyöri kolmiulotteisena kopiona joissain teattereissa. Oikeutus Frankenstein-nimelle saatiin hoidettua pois alta Shermanin lisäämässä prologissa, jossa kerrotaan elokuvan käsittelevän Frankensteinin sukua, joka on saanut ihmissuden kirouksen ylleen ja muuttanut nimensä Wolfsteiniksi!

Myös Japanin elokuvateollisuuden pinkimpi puoli käytti kolmiulotteisuutta hyväkseen. Karua kieltään puhuvat ja nuolevat irstaat tuotokset kuten Perverted Criminal (Hentaima, 1967), ja sen uusintaversio Abnormal Sex Crimes (Ijô Sei Hanzai, 1968).

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8