Caroline Munro
Elitistinen katsaus 3D-elokuviin
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Ei aivan 3D

Kovin mielenkiintoinen esimerkkitapaus epäonnistuneesta yrityksestä tehdä 3D-elokuva on vuoden 1970 brittiläinen kauhuleffa Hirviö (I, Monster). Kyseessä on Jekyll & Hyde -formaattiin freudilaisuutta ja huumeriippuvuus-allegoriaa epävarmasti sekoittava tuotos. 1900-luvun alussa Christopher Leen esittämä psykiatri-tiedemies Marlowe on kehittänyt aineen, joka vapauttaa esille ihmisen tukahdutetun minän. Salassa kollegoiltaan (Peter Cushing, Mike Raven) hän alkaa tehdä kokeita itsellään, muuttuen sadistiksi nimeltään Blake.

Elokuvahistoria on pullollaan erilaisia Mr Hyden ilmentymiä, John Barrymoren ja Paul Naschyn suippopäästä Fredric Marchin apinamaisempaan naamavärkkiin, aina Spencer Tracyn surkuhupaiseen ilmestykseen. Mutta Leen aristokraattisesta karismasta huolimatta hänen Hyde-versionsa on tahattoman koominen: "Blake" näyttää kirjaimellisesti vain Christopher Leeltä, jolla on krapula-aamumainen parransänki! Jopa Cushing on uskottavuuden rajoilla kauhisteluissaan hänen saadessaan selvillä shokeeraavan salaisuuden siitä, että hänen ystävänsä ja Blake ovatkin yksi ja sama henkilö.

Amicus-tuottaja Milton Subotskyn unelma oli tehdä I, Monsterista 3D-elokuva. Menneisyydessä sekä anaglyyfisessä että polarisoidussa 3D-prosessissa oli ollut ongelmana kuvan vääristäminen, jossa visuaalisesti joko värit tai valoisuus kärsivät. Subotskyn promotoima Latent Eye -3D-systeemi pyrki luomaan lähes vääristämätöntä 3D-kuvaa, mutta nojautui itse asiassa "köyhän miehen 3D-prosessiin", Pulfrich-efektiin. Tässä silmille laitetaan lasit, jossa oikean silmän kohdalla on tummaa aurinkolasia muistuttava linssi. Jos kuvassa on voimakas liike vasemmalta oikealle, se saa aikaan mielenkiintoisen 3D-efektin, tumman linssin aiheuttaessa optisesti sen, että kuva saavuttaa oikean silmän hiukan myöhemmin kuin vasemman. Konsepti saattaisi sopia tajunnanvirtamaiseen avantgarde-elokuvaan, mutta ajatus Pulrich-efektiin perustuvasta tavanomaisesta tarinallisesta elokuvasta on aivan tajuton.

Ohjaaja Weeks oli skeptinen Pulfrich-efektistä alusta lähtien, ja filmausten edetessä systeemin käyttämisen mielettömyys alkoi valjeta. Eräs lukuisista ongelmista oli se, että perinteiset alleviivatut 3D-hetket ovat sellaisia, joissa suoraan yleisöä kohti tulee jokin asia. Pulfrich-efekti toimii vain jos kuva on liikkeessä enemmän vaakasuoralla tavalla, joten sellaiset selvästi 3D-huippuhetkiksi suunnitellut kohdat, kuten kohtaus jossa Blake sohii tulta katsojaa kohti eivät toimi teknisesti. Elokuva julkaistiin lopulta tavallisena 2D-julkaisuna sen jälkeen kun yli kaksikymmentä minuuttia Puflrich-efektiä hyödyntäviä kamera-ajoja oltiin leikattu pois. Täytyy tosin mainita, että efekti toimii siitä huolimatta joissain kohdissa jos elokuvaa katselee asianmukaisilla laseilla.

Pulfrich-efektin käytännöllisyyden puutteesta huolimatta joitain 3D-tuotoksia on maailmalla kaupallisesti julkaistu systeemiä käyttäen, kuten seksiopetuselokuvia, hc-pornoa, naispainivideoita (!) ja videopelejä.


1970-luku

1970-luvulle tultaessa 3D ei ollut läsnä valtavirtatuotannoissa, mutta prosessi sinnitteli vieläkin, esiintyen lähinnä eksploitaatiokentällä kikkana, jolla mahdollisesti voisi tuoda lisää huomiota elokuvalle tusinatuotantojen joukosta. Sen kaikista suurin läsnäolo vuosikymmenen aikana oli loppujen lopuksi pornoelokuvissa.

Pete Walkerin ohjaamissa brittiläisissä pehmopornossa The Four Dimensions of Greta ja kauhuilussa The Flesh and Blood Show suurin osa elokuvasta on kaksiulotteisena, ja molemmissa takaumat ovat niitä jotka saavat osakseen 3D-presentaation. Ensin mainitussa reportteri menee Lontooseen etsimään pomonsa kadonnutta Greta-tytärtä, ja juoni tarjoaa hieman Rashomonin kaltaisesti neljä eri näkökulmaa Gretan hahmoon eroottisten kolmiulotteisten takaumien muodossa. Amerikkalainen levittäjä luuli että elokuvan alkuperäinen nimi hämäisi liikaa tyhmiä jenkkejä, ja niinpä elokuva ristittiin siellä tylsällä tittelillä The Three Dimensions of Greta.

The Flesh and Blood Show on nuhjuiseen teatteriin sijoittuva kertomus, jossa seurueen näytelmäharjoituksia häiritsee murhasarja, jossa näyttelijöitä listitään yksi kerrallaan (lähinnä verettömästi). Jotkut kriitikot ovat sanoneet elokuvan edeltävän slasher-elokuvia seuraavalla vuosikymmenellä, mutta tuo tulkinta hieman ontuu splatter-tehosteiden uupumisen takia. Se kyllä täytyy myöntää, että kuten monissa myöhemmissä slasher-elokuvissakin (joista voittajakruunun ansaitsee Friday the 13th Part V: A New Beginning), naiset tuntuvat olevan yläosa paljaana pienimmänkin tekosyyn nojalla - tämä on The Flesh and Blood Shown harvoja pelastavia tekijöitä. 3D-osio on varattu loppuun, jolloin nähdään takaumana alkuperä murhaajan (hataraan) motiiviin.

Aiemmalla vuosikymmenellä ilmestynyt The Stewardesses antoi kipinän 1970-luvun puolella kukoistaneelle 3D-pornoelokuvien aallolle, josta löytyy myös hardcorea. Kolmiulotteinen porno antoi täysverisille heteromiehillekin tilaisuuden kokea miltä tuntuu olla paikallaan jähmettyneenä - kuin hirvi auton valoissa - samalla kun mälli lentää kohti silmiä. Jos videolle kuvatut tuotokset lasketaan mukaan, porno on selvästi se lajityyppi johon stereoskooppisia elokuvia kaikista eniten on kuvattu.

Tunnetuimpia 3D-pornoja on John Holmesin "tähdittämä" (esiintyy yhdessä kohtauksessa) tuotos nimeltään Hot Skin (1977), joka on Casablanca-elokuvan veltto uusintaversio jäykillä peniksillä varustettuna. Elokuva julkaistiin myöhemmin softcore-versiona nimellä Blonde Emmanuelle. Muita arvostettuja teoksia ovat The Playmates (1975), ja blaxploitaatio-hardcore-3D-pornoa edustanut Black Lolita (1975), joka julkaistiin softcore-versiona nimellä Wildcat Women.

1973 näki hetken, jolloin julkaistiin ensimmäinen kolmiulotteinen homopornoelokuva. 16mm-filmille erittäin halvalla tehty Ramrod ei yrityksestä huolimatta saavuttanut suurta menestystä, ja sai kritiikkiä osakseen The Advocate -homolehdessä (kts. kuva). Ensimmäinen 35mm-filmille tuotettu stereoskooppinen homoporno oli Manhold (aka Manhole) vuonna 1976, jonka herkullinen mainoslause oli "The biggest male film event ever!". Seuraavana vuonna tullut 3D-homoporno Heavy Equiptment ansaitsee maininnan kohtauksesta, jossa tom-of-finlandmainen siivekäs dildo lentää katsojaa kohti.

Splatter-elokuva oli ollut olemassa 1960-luvun alusta lähtien, mutta vasta Paul Morrisseyn ohjaama Frankenstein, teurastaja (Flesh for Frankenstein, 1973) esitteli käsitteen 3D-splatterista katsojille. SpaceVision-systeemiä käyttäen scope-laajakuvalla tehdyssä tuotoksessa ei kertoman ollut käsikirjoitusta kuvausten alkamisen aikaan lainkaan, vaan Morrissey kirjoitti elokuvaa aina päivä kerrallaan tekemisen edetessä - ja tämä myös näkyy laahaavan kerronnan sekä tylsän rakenteen kautta. Morrisseyn Frankenstein ja sen kanssa putkeen kuvattu sisarteos Blood for Dracula ovat luultavasti yliarvostetuimpien trash-elokuvien joukossa. Blood for Dracula kuvattiin kaksiulotteisena - Morrisey katui myöhemmin, ettei tehnyt molempia leffoja stereoskooppisena.

Flesh for Frankenstein onnistuu kaksikosta olemaan hiukkasen parempi joidenkin kutkuttavien 3D-splattausten ansiosta. Erityisen hieno on kohta, jossa vanhan naisen sisälmykset heiluvat ritilikön läpi katsojaa kohti. Toisessa huvittavassa hetkessä kädet tuovat sisälmyskasan suoraan katsojan nenän eteen tarjoavalla eleellä. Plussaa tulee myös joistain perverssin huvittavista kohdista, joista tunnetuin on tietysti dialogissa esiintyvä kalmanseksuaalinen huomautus sappirakosta - moni on nähnyt tämän viittauksena kyseisen elimen oikutteluun Andy Warholilla, jonka nimellä elokuvaa myytiin.

Paroni ja paronitar Frankenstein (Udo Kier ja Monique van Vooren) ovat samalla sekä sisaruksia että aviopari. He asuvat linnassa jossa paroni pyrkii kokeillaan luomaan kaksi ruumiin osista koottua hirviötä, joiden on tarkoitus paritella ja luoda uusi rotu, joiden uskollisuus kuuluisi vain paroni Frankensteinille. Mutta mitäs sitten kun rakennetulla hirviöllä ei seisokaan? Peruskaava on sama kuin Morrisseyn Draculassakin: kuivaa satiiria, välillä verellä läträämistä, Udo Kier pahiksena, ja Joe Dallessandro viriilinä, Brooklynin aksentilla puhuvana talonpoikamaisena anti-sankarina. Taustalla hiipivät makaaberit lapsukaiset sopisivat Mario Bavan leffan Twitch of the Death Nerve (Ecologia del delitto, 1971) kersojen leikkikavereiksi.

Morrissey käyttää 3D:tä pääasiassa osana mise-en-scèneä, jossa etäisyyksiä alleviivaamaan ollaan muistettu lähes aina pistää kuvan taustan eteen myös voimakas etualalla oleva asia. Tämä tulee läpi erityisesti ruokasaliin sijoittuvissa kohtauksissa. 3D-elokuvien maskottieläin lepakko suorittaa myös esiintymisen päälle liimatussa kohtauksessa. Yleisesti 3D:tä armottomasti kritisoinut brittiläinen kriitikko Mark Kermode on nimennyt tämän suosikki-3D-elokuvakseen, ja antanut erityisesti hyväksyntänsä kohdille jossa sisäelimiä heilutellaan katsojia kohti: "Udo Kier waving the awful in the face of the audience... in a way only he could"

Vuoden 1976 ilmestynyt filkka A*P*E* on kolmiulotteinen King Kongin (jonka uusintaversio oli juuri tuloillaan A*P*E*:n ilmestymisen aikoihin) rip-off, joka on yhteistuotanto Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen kesken. A*P*E* taistelee myös kuristajakäärmettä vastaan, ja hänen velvollisuutensa stereoskooppisessa tuotoksessa on luonnollisesti viskoa sitä suoraan kameraa kohti. Kalkkunan kuolemattomin hetki on kuitenkin kun A*P*E* kimpaantuneena näyttää keskisormea vastustajilleen.

1970-luvun sulkeutumisen lähellä tapahtui myös 3D:hen liittyvä traaginen tapaus, kun Michael "Snuff" Findlay koki dekapitaatiokuolemansa Pan Am -talon katolla helikopterin lapoihin. Hän oli onnettomuuden sattuessa matkalla Cannesiin mainostamaan uutta 3D-elokuvakameraansa rahoittajille.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8