Caroline Munro
Elitistinen katsaus 3D-elokuviin
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

1980-luvun buumi

1980-luvun alussa Hollywoodin haasteena elokuvateattereiden lipputulojen saamisessa oli videokasettien ja kaapelitelevision esiin tuleminen. Tämä toi alitajuista halua jonkinlaisen vetonaulan luomiseen, mikä taas toisi katsojia suurempien valkokankaiden eteen. Yhdysvalloissa 3D-markkinoilla oli hiljaista, mutta tämän hiljaisuuden tulisi rikkomaan tähdenlentona tullut uusi buumi.

3D sopii western-elokuvan lajityyppiin jo niiden luontaisesti sisältämien maisemapanoraamien ansiosta. Ensimmäinen täysipitkä 3D-western The Ship of Souls tehtiin jo 1925. 1950-luvun buumin aikana 3D-westernejä tehtiin useampi, kuten William Castlen Fort Ti (1953) tai John Waynen tähdittämä Hondo (1954), joka paria hetkeä lukuun ottamatta, jossa puukkoa tungetaan kohti kameraa, käyttää prosessia harvinaisen hillitysti aikaansa nähden. Nämä aiemmat stereoskooppiset länkkärit eivät olleet mitään verrattuna vuonna 1981 ilmestyneeseen pimahtaneeseen spagetti-westerniin Kalpea kostaja (Comin' at Ya!, 1981).

Comin' at Ya! -elokuvan alkutekstit ovat kunnon Ere Kokkonen -tyyliin osana elokuva esineitä ja asioita (mm. viinapullon etiketissä...). Alkutekstijakso kertookin hyvin siitä logiikan tasosta, missä elokuva tulee liikkumaan. Sankari (elokuvan myös tuottanut Tony Anthony) ottaa kahvipannun käteensä vain tiputtaakseen sen saman tien (näemme sen tippuvan hiiiiiiiiitaasti kohti kameraa), ja tekee muita järjettömiä tekoja vain saadakseen aikaan itsetarkoituksellisia 3D-efektejä.

Kyllä, Comin' at Ya! on olemassa vain ja ainoastaan tuottaakseen 3D-tehosteita katsojalle yksi toisensa perään. Kaikki kamerakulmat, mise-en-scène ja luultavasti koko käsikirjoitus on räätälöity tätä tarkoitusta varten - tuoden tämän seurauksena elokuvalle lähes metafyysisen pohjavireen. Jos muut 3D-elokuvat ovat esileikkiä, Comin' at Ya! on orgiaa. Kun mukana on yleistä bizarria tunnelmaa, vampyyrilepakoita ja veristä väkivaltaa, voi todeta kyseessä olevan oudon westernin klassikko. Kaikki mahdollisuudet harjoittaa "kameran kuoliaaksi halaamista", kriitikko Leonard Maltinin arvostelua siteeratakseni, käytetään hyväksi. Eräässä epäkorrektissa kohdassa äiti pitelee vauvaa sylissään, ja näemme lapsen alastoman takapuolen tulevan hitaasti kohti kameraa. Voi tietysti ihmetellä miksi tällainen kohta pitää olla mukana, mutta tässä tapauksessa parempi kysymys on: "Miksi ei?". Ja kun katsoja on lopussa aivan rättiväsynyt hyökkäyksestä näköaistiaan kohtaan, tulee vielä sikermäkooste elokuvan parhaista 3D-hetkistä!

Comin' at Ya! on ainoa 3D-elokuva, jota ei voi kuvitella katsovansa mitenkään muuten kuin kolmiulotteisena (tämä ei tietenkään estänyt elokuvan julkaisemista kaksiulotteisessa muodossa aikoinaan suomessa VHS-kasettina) - siinä ei ole yksinkertaisesti mitään mieltä. Näkemistäni kolmiulotteisista elokuvista se on ehdottomasti suosikkini.

Filmin yhdysvaltalainen traileri on amerikkalaisempi kuin itsetyydytetty omenapiirakka. Kertoja hehkuttaa "ihmeestä" joka edelsi beatlemaniaa ja "frozen yogurt bon-bonneja" (mitä helkuttia nekin lie ovat) - nimittäin kolmiulotteisuudesta elokuvassa. Itse elokuvasta ei nähdä pätkiä ollenkaan (hyvä niin?), sen sijaan näemme kuinka katsojan syliin lentää valkokankaalta palavia nuolia, dynamiittia - ja jopa naisia!

Vähempikin riitti, ja Comin' at Ya! oli Yhdysvalloissa yllätyshitti, saaden suuret studiot kiinnostumaan 3D:stä. Tästä muotoutui lyhyt 1980-luvun buumi, joka lähinnä sisälsi elokuvasarjojen kolmososia, joiden nimien perään oltiin lisätty D-kirjain. Kävi juuri samoin kuin aiemmin 1950-luvulla, jolloin buumin lähtölaukauksena oli ollut Bwana Devilin menestys. Comin' at Ya! sai henkisen jatko-osan Indiana Jonesmaisessa 3D-seikkailuelokuvassa Aarrehait (The Treasure of the Four Crowns, 1983), jossa on sama tiimi kameran takana, Anthony taas pökkelöimässä pääroolissa, ja jopa samanlainen editointityyli kuin edeltäjässään.

Ensimmäinen niistä kolmososista, joiden nimen perään nokkelasti D-kirjain oltiin lisätty, oli teini-slasher Friday the 13th Part 3D (1983), joka jatkoi splatter-3D:n perinteitä kunnioitettavalla tavalla. Katsojalle eniten tyydytystä tarjoaa hetki, jolloin Jason puristaa pahaa-aavistamattoman teinin päätä niin paljon, että silmämuna poksahtaa ulos päästä suoraan katsojaa kohti. Tämä kohta oli ainoa tappo Friday the 13th -sarjan elokuvista, joka aikoinaan kelpuutettiin Gorehound-lehden (#13) suureen murhavideotestiin. Toisessa kohtaa Jason ampuu nuolen suoraan kameraa kohti, jonka lopputuloksena yksi teini (jos näistä kolmekymppisistä nyt teineinä voi puhua) saa nuolen silmäänsä. Alussa aiempien osien Crazy Ralphin seuraaja, kylähullu partasuu vie manailuidensa rekvisiittana toimivaa irtosilmää kameraa kohti. Selvästi jonkinlainen erogeeninen silmäfetissi teoksessa on havaittavissa.



Samanlaista katsottavaa kamaa on Amityville 3D: The Demon (Saatanan riivaama, 1983). Yliluonnollisen kauhun mainoslause oli "In this movie, you are the victim". Mukaan oltiin toki muistettu laittaa itsetarkoituksellisia päin-kameraa -kohtia. Nämä saavuttavat lähes autuaallisen hölmöyden asteen kohdassa, jossa ensin näemme rauhallisen oloista maisemakuvaa, kunnes komposition harmonian rikkoo etualalle hidastetusti lentävä frisbee. Miellyttävin kohta on lopun nimidemonin suorittama tulen sylkeminen katsojaa kohti, mistä saattaa tulla déjà vu -tunne The Mask -elokuvaan, jossa samankaltaisessa kohdassa stereoskooppinen tuli pulppuaa pääkallon suusta.



Näistä kolmiulotteisista kolmososista tunnetuin on epäilemättä Jaws 3D (Tappajahai 3-D, 1983), joka oli myös niistä ylivoimaisesti suuribudjettisin ja jonka menestykseen panostettiin eniten. Suuret studiot halusivat saada selville, olisiko kolmiulotteisuus heidän tuotteissaan kannattavaa myös pidemmällä aikavälillä, ja 3D-näyt kumisesta haikalasta tuntuivat olevan turvallinen veto. Ohjaajaksi pestattiin Joe Elves, jolla ei juuri varsinaista ohjaajankokemusta ollut. Richard Matheson -parka oli mukana tekemässä käsikirjoitusta, jonka lopputulokseen hän kielsi osallistumisensa.

Kolmiulotteisuuden tultua jälleen trendiksi Hollywoodissa, olivat pienemmätkin yrittäjät jälleen änkeämässä osingoille. Charles Band tuotti scifi-kauhuilun Parasite - tehty tappamaan (Parasite, 1982), jossa mukana oli uraansa aloitteleva Demi Moore, sekä post-apokalyptisen pläjäyksen Teräsmyrsky (Metalstorm - The Destruction of Jared-Syn, 1983). Yksi mieleen painuva 3D-tehoste Metalstormissa antaa uuden twistin hyvin monista kolmiulotteisista elokuvista tutun näyttelijä-tulee-kohti-kameraa-ja-tarjoaa-kättänsä-katsojalle -kikalle elokuvan sisällön kautta: tarinassa katsojaa kohti kättänsä tuovan antagonistin Jared-Synin kosketus on tappava.

1980-luvun buumin epilogina tuli kaikkien aikojen ensimmäinen täysipitkä stereoskooppinen animaatio, Taikamiekka (Starchaser: The Legend of Orin, 1985). Luvassa oli kaavamaista Tähtien sodan juonikuvioihin pohjaavaa seikkailukeitosta, maustettuna varhaista puberteettia kokevia poikia tyydyttävillä seksuaalisilla viitteillä. Koska kyseessä on perinteisen kaksiulotteisen animaation puitteissa luotu 3D-elokuva, "paperinukke"-vaikutelma hahmoissa suhteessa heidän ympäristöönsä on läsnä.

Kuin jäljentäen aiempaa buumia (vaikka tuotoksi tehtiin huomattavasti vähemmän kuin 1950-luvulla), stereoskooppisten elokuvien suosio alkoi hitaasti hiipua, ja 1980-luvun puolivälissä 3D alkoi profiloitua entistä enemmän IMAX-teatterien ja huvipuisto-attraktioiden elementiksi, joista tunnetuimpia on esimerkiksi Francis Ford Coppolan ohjaama, Michael Jacksonin tähdittämä Captain EO (1986). Poissa valtavirtaelokuvasta, näissä populaareissa erikoisnäytöksissä löytyi pääasiallinen paikka stereoskooppisille liikkuville kuville suunnilleen seuraavan viidentoista vuoden verran.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8