Caroline Munro
Elitistinen katsaus 3D-elokuviin
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8

Hiljainen 1990-luku

3D:n ollessa lähes täysin rajattuna huvipuistoihin tehtyihin tuotoksiin (Honey, I Shrunk the Audience!), 1990-luku oli stereoskooppisen elokuvan hiljaisin yli puoleen vuosisataan. Huomionarvoisia nimikkeitä on erittäin vähän. Tämä paljastui kuitenkin hiljaisuudeksi ennen myrskyä, mikä koittaisi seuraavalla vuosisadalla ja -tuhannella. 1990-luvun 3D-tuotanto koostuu lähes täysin suoraan videolle julkaistuista, huterasti tehdyistä pornoelokuvista. Mielenkiintoista kyllä, joitain elokuvateattereihin julkaistuja kolmiulotteisia koko perheen elokuvia ilmestyi Venäjällä vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla, kuten The Lynx Stalks its Prey (Rys Idet po Sledu, 1994).

Freddyn kuolema: Viimeinen painajainen Elm Streetillä (Freddy's Dead: The Final Nightmare, 1991) oli Elm street -elokuva, joka haluttiin päättää "juhlallisella" tavalla. Strategiaksi tähän päätettiin hyödyntää The Mask -elokuvasta alkanutta perinnettä, ja näin ollen muuten kaksiulotteisen elokuvan finaali tapahtuu kolmannessa ulottuvuudessa, mennessämme Freddyn mielen sisälle. 3D:n tuon hetkinen luonne huvipuistojen vetonaulana heijastuu elokuvan finaalin alussa, joka on suoraan kuin jostain Disneylandin yhdestä pelottavammasta vekottimesta. Tekniikkana käytettyä perusmallia olevaa puna-sini -anaglyyfisiä laseja markkinoitiin nimellä FreddyVision!

Run For Cover (1995) oli halvalla budjetilla tehty toimintaelokuva, joka pyrki tuomaan itseään esille lukemattomien kaltaisten joukosta olemalla 3-D. Näyttelijäkaartista löytyy sellaisia B-vakionimiä kuin Adam West ja Viveca Lindfors. Ja Heather Graham on myös eksynyt mukaan, kuten myös itseään cameossa esittävä Pastori Al Sharpton!

1990-luvulla myös James Cameron teki ensikosketuksensa 3D:n kanssa. Universal-puistoon tehty kokemus Terminator 2 3D: Battle Across Time (1996) oli ns. 4D-elokuva. Termillä tarkoitettiin tässä tapauksessa monella valkokankaalla näytettävää kolmiulotteista lyhytelokuvaa, missä seikkailivat Arnold Schwarzenegger ja Edward Furlong Terminator 2 -elokuvan henkilöinä. Tähän elokuvaesitykseen oltiin yhdistetty lava, jossa välillä starojen näköiset sijaisnäyttelijät "tulivat ulos kankaalta", räjähdysten, valojen ja muiden tehosteiden saattelemana.

"Tarina täytyy tehdä normaalilla elokuvallisella tyylillä. Katsojat eivät halua tuntea, että heitä vaan tökitään silmään yhdellä tai toisellakin asialla. Siitä huolimatta, että päämääränä on tökkiä heitä silmään yhdellä jos toisellakin asialla" selitti Cameron tuonaikaista stereoskooppista filosofiaansa.


2000-luvun buumi

Hollywoodin päänvaivana uuden vuosituhannen alussa oli piratismi, jonka katsottiin vievän leijonanosaa mahdollisista voitoista. Taas oli tilausta jipolle, jonka uskottiin tuovan ihmiset takaisin elokuvateattereihin kohti sellaista kokemusta, joita torrent-palvelimet eivät voisi tarjota. Olennainen ero kahteen aiempaan 3D-buumiin onkin siinä, että kyseessä oli tällä kertaa suoraan ylhäältä suuryritysten puolelta alkunsa saanut taktinen veto. Tällä kertaa ei ollut mitään Bwana Devilin tai Comin' at Ya! -filmin kaltaista pienen budjetin yllätysmenestystä, vaan Hollywood pyrki myymään 3D:tä astetta laskelmoivammalla tavalla kuin aiemmin.

Alkulämmittely uuteen buumiin tapahtui dokumenttielokuvan kautta. Dokumenttielokuvilla tulikin olemaan ainutlaatuisen suuri rooli kolmiulotteisessa elokuvassa 2000-luvulla, verrattuna aiempiin vuosikymmeniin. James Cameron, josta tuli 2000-luvun 3D-elokuvan messias, teki ensimmäisen täysipitkän 3D-elokuvansa dokumentillaan Ghosts of the Abyss (2003) - se aiempi Cameronin elokuva johon tuotos liittyy ei olekaan The Abyss, niin kuin nimestä saattaisi luulla, vaan Titanic. Bill Paxtonin seurassa tutustumme syvällä veden pohjassa lepäävään Titanicin ruhoon.

Seuraavaksi Robert Rodriguez teki jatko-osan Spy Kids 3: Peli on pelattu (Spy Kids 3D: Game Over, 2003), joka käytti vanhaa kaksi- ja kolmiulotteisuutta sekoittavaa reseptiä. Kuten monissa aiemmissakin tätä konseptia käyttävissä tuotoksissa, 3D:tä käytetään välittämään jonkinlaista olemassaolon tai tietoisuuden toista tasoa. Tässä tapauksessa stereoskooppiset kohdat ollaan varattu virtuaalitodellisuus-pelin sisällä tapahtuville kohtauksille.

Myöhemmin 2000-luvulla vielä huomattavampi tämän konseptin sovellus oli vuonna 2010 ilmestyneessä jatkossa Tron: Perintö (Tron: Legacy). Tässä 3D:n käytön motiivina on luoda kontrastia tavallisen maailman (kaksiulotteinen) ja Tron-maailman (kolmiulotteinen) välillä.

Nämä elokuvat jatkavat 2000-luvulla The Maskin ja The Four Dimensions of Gretan menneisyydessä viitoittamaa tietä.

Scar 3D (2007) oli halvalla tehty hyvin laimea kidutuskauhuelokuva, joka kuitenkin sai ilmestymisensä aikoihin enemmän huomiota kuin olisi ansainnut (ja jopa teatterilevityksen Suomessa) siitä syystä, että muita kolmiulotteisia kauhutuotteita ei markkinoille samoihin aikoihin vielä ilmestynyt.

Scar 3D:ssä on kieltämättä mielenkiintoisia metafyysisiä elementtejä, mutta ne luultavasti ovat tulleet aivan vahingossa. Teknisesti vajavainen 3D-presentaatio näet teki elokuvassa monia sellaisiakin asioita näkymään kolmiulotteisena, mitä ei välttämättä ollut tarkoitus, kuten kehystettyjä valokuvia, ja eräässä kohtauksessa verilammikosta heijastuvia asioita.

Myöhemmin muita onnistuneempia kolmiulotteisia slasher-tuotoksia kuten My Bloody Valentine 3D (2009), ja Saw 3D (2010) tuli markkinoille.

Elokuvan, jonka katsottiin vievän kolmiulotteiset teokset kohti parempaa huomista, oli James Cameronin Avatar (2009). Vieraalle Pandora-planeetalle sijoittuvissa tapahtumissa halvaantunut sotilas saa ohjattavakseen keinotekoisen avatar-kehon, jota käyttäen hän soluttautuu planeetan sorrettujen alkuasukkaiden pariin. Hän joutuu pian punnitsemaan kenellä hänen uskollisuus aidosti kuuluu.

Tarina käsittelee vakavia aiheita kuten imperialismia pinnallisella, lapsenomaisella tavalla Hollywoodille tavanomaisesti. Henkilöhahmot eivät ole erityisen sympaattisia tai kiinnostavia lukuun ottamatta Sigourney Weaverin esittämää tutkijanaista. Oikea ongelma sisällössä on tosin se, että päähenkilön kokemassa kehityskaaressa ei ole totuuden sointua.

Avatar sisältää joitain muistettavia mielikuvia, mutta yleisesti huomioon ottaen että kyseessä on elokuva, jonka povattiin näyttävän 3D:n todelliset mahdollisuudet, stereoskooppisuuden käyttö on yllättävän hillittyä ja vaimeaa. On mahdollista, että Cameron tiedostaa prosessin saaman kritiikin sen tavanomaisista kikkailukeinoista, ja tuntuu liiaksikin välttelevän niitä. Mukana, kuten uuden vuosituhannen monissa muissakin Hollywoodin 3D-tuotannoissa, on kaksiulotteisia kuvia siroteltuna sinne tänne stereoskooppisten joukossa. Välillä tämä ottaa outoja mittasuhteita: näemme helikopterin lentämässä vaikuttavassa Pandoran maisemassa kaksiulotteisena, ja leikkaamme ahtaaseen helikopteriin sijoittuvaan sisäkuvaan, joka taas on kolmiulotteisena.

Avatar oli lopulta valtaisa menestys, joka toi 3D:lle sellaista uskottavuutta, mitä se ei ollut koskaan aiemmin nauttinut. Stereoskooppisuudessa - ainakin toistaiseksi - olevaa kaupallista potentiaalia ei enää kukaan elokuva-alan ihminen voinut olla huomioimatta. 3D-leffojen tuotanto Hollywoodissa ja maailmalla vain yltyi entisestään.

2000-luvun buumissa huomattavan ainutlaatuinen seikka on siinä, että stereoskooppiset animaatiot olivat aiempina vuosikymmeninä vain lymynneet taustalla. Uudella vuosituhannella niistä koostui suurin osa huomattavista 3D-julkaisuista. 3D-elokuvien pääasiallisena kohderyhmänä ovat nyt lapset - enemmän aikuisille suunnattuja stereoskooppisia animaatioelokuvia ei juuri ole nähty.

Jonkinlaista kieroutunutta variaatiota 3D-dokumentista edustaa Jackass 3D (2010), jonka lähin historiallinen vastine on luultavasti The Three Stooges -slapstick-väkivalta-kolmikon kolmiulotteisena tehty Spooks! -lyhäri (1953), joka on skatalogista jälkeläistään huomattavasti nautittavampi tapaus.

Sex and Zen 3D: Extreme Ecstasy (2011) pyrki hyväksikäyttämään katsojien historiallisen tietoisuuden puutetta, ja julisti itsensä ensimmäiseksi eroottiseksi 3D-elokuvaksi, vaikka se ei ollut todellakaan sitä edes tällä vuosituhannella. Pornoteollisuuden muututtua videolevitykseen keskittyväksi, straight-to-video- 3D-pornoja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, 1980-luvulta nykyhetkeen.

Kolmiulotteisen elokuvan nimikkeitä viimeisen sadan vuoden ajalta tarkastellessa huomaa sen, kuinka arthouse-elokuvantekijät ovat oudolla tavalla pysyneet kaukana prosessin käyttämisestä. Tätä aukkoa tuli viimein korjaamaan ontuvasti kahden arthouse-veteraanin dokumentaariset tuotokset: Wim Wendersin tylsä ja kaavamainen tanssielokuva Pina, ja Werner Herzogin onnistuneempi Cave of Forgotten Dreams, joka on tutkimusmatka varhaisimmat taidemaalaukset sisältävään Chauvetin luolaan. Hypetys Pinan kanssa pyrki alleviivaamaan sitä, kuinka 3D-kuva oli kerrankin jotain mikä oli elokuvan sisällölle olennaista: tämä todellakin on totta, jos mielestäsi reisien läiskyttely ja tuolien edestakaisin heitteleminen on todellakin jotain mikä pitää kokea vain ja ainoastaan 3D:nä. Muiden veteraani arthouse-tekijöiden rintamalla lupaavalta, kenties pelottavaltakin kuulostaa uutinen jonka mukaan Jean-Luc Godard on ilmaissut mahdollisuuden, että hänen seuraava elokuvansa kuvataan kolmiulotteisena!

Jos jokin kuulostaa mehukkaalta, se varmasti olisi David Lynch -elokuva 3D:nä. Tällainen ei ole suinkaan mahdotonta, koska mestari on tehnyt jo lyhyitä 3D-kokeiluja (kuten visuaalisen näyn mustasta taustasta josta lentää kipinöitä katsojia kohti) kolmiulotteista Alioscopy-televisiota varten, joka käyttää samanlaista paljailla silmillä nähtävää, mutta vielä teknisesti rajallista, autostereoskooppista 3D-prosessia kuten nykyään Nintendon 3DS-pelikone sekä erinäiset 3D-julisteet. Lynch kehui 3D-kokemuksensa jälkeen televisiota tutun positiivisella TM-asenteellaan: "Alioscopy screens are magical. And that's a really beautiful thing."

Eri elokuvantekijöillä on omat asenteensa. 3D-debyyttinsä tuoreella Hugo-elokuvalla tekevä Martin Scorsese sanoi pyrkineensä käyttämään kolmiulotteisuutta tarinallisena työkaluna, jolla alleviivataan asioiden ja paikkojen syvyysvaikutelmia. Toisista kehutuista vanhemman polven ohjaajista suurimmat ylisanat laukoi mahdollisesti Ridley Scott, jonka mielestä stereoskooppisuus tuo uutta ulottuvuutta aivan pieniinkin asioihin, ja hän totesi että hänen jokainen elokuvansa kuvataan tästä lähin kyseisellä prosessilla! Gaspar Noé on ilmaissut kiinnostuksensa antaa oma panostuksensa 3D-pornon lajityyppiin. Uuden teknologian suurena puolestapuhujana tunnettu ohjaaja ja visuaalinen luoja Peter Greenaway suhtautuu kuitenkin 3D:hen varauksella. "Avatar on hyvin, hyvin tyhmä elokuva. Raajarikkoinen amerikkalainen ex-sotilas pelastaa universumin... Voiko latteammaksi enää mennä?" elokuvantekijä-kuvataiteilija sanoo. Greenaway on pitänyt kolmiulotteisuutta elokuvataiteessa väkinäisenä, tarpeettomana jatkeena visuaalisuuteen, verraten sitä viisijalkaiseen kissaan. Greenaway ei yleisesti näe kolmiulotteisissa elokuvissa potentiaalia mihinkään aidosti uuteen, koska ne muuten ovat niin tavanomaisia. "Kolmiulotteisuus ei tule muuttamaan elokuvaa. Itse asiassa Avatar elokuvana on hyvin vanhanaikainen" Greenaway toteaa. Jos psykomaaginen nero Alejandro Jodorowsky onnistuu joskus vielä tekemään uusia elokuvia, niin ne tuskin tulevat olemaan kolmiulotteisia. "Kolmiulotteisuus on fallos, joka tulee sinua kohti. Se on fallos, joka häpäisee sinua", on ohjaaja todennut.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8