Caroline Munro
Andrey Iskanov - veitsen filosofi
sivu: 1 · 2 · 3


Veitsen filosofia

Jatketaan laajemmin kolmannesta elokuvastasi... Philosophy of a Knife on dokumentaarisesti tehty elokuva, joka käsittelee japanilaisten tekemiä ihmiskokeita ja julmuuksia vankileiri 731:llä. Leirihän sijaitsi lähellä kotikaupunkiasi Khabarovskia. Oliko sinulla jokin tietty syy tämän neljän vuoden aikana syntyneen dokumentin tekemiseen?
Leiri tosiaan sijaitsi kotikaupunkini lähellä, mutta minulla ei ollut henkilökohtaista syytä elokuvan tekemiseen. Isoisoisäni oli mukana Neuvostoliiton ja Japanin välisessä sodassa ennen vallankumousta ja isoisäni taisteli japanilaisia vastaan vuonna 1945. Mutta sillä ei ole merkitystä. On kuin sanoisin: "Hei! Minulla on karhun nahasta tehdyt vaatteet. Miksipä en tekisi elokuvaa karhun elämästä." Sydämeni saneli minulle elokuvan sisällön. Tiesin mitä minun piti tehdä ja siinä kaikki. Luonnollisesti tietyt asiat helpottivat päätöstäni.

Japanilaisvangit rakensivat aikoinaan kotikaupunkini talot ja tiet. Eräs valokuvanäyttelyistäni järjestettiin samassa talossa missä pidettiin leiri 731:een liittyviä oikeudenkäyntejä. Pidin yhden näyttelyn myös Kharbinessa ja sain siitä tunnustusta.

Toisen maailmansodan aikana tehtyjen ihmiskokeiden jäljet on lakaistu maton alle ja pyritty unohtamaan. Ajattelin, että jos en tekisi elokuvaa nyt kun tapahtumiin liittyviä ihmisiä on vielä elossa, niin pian olisi liian myöhäistä eikä elokuvalla olisi enää historiallista merkitystä.

Tein paljon taustatyötä ennen kuvausten aloittamista. Aluksi löysin Khabarovskin arkistoista japanilaisten leiri 731:llä työskennelleiden bakterologien tekemiä kuulustelupöytäkirjoja. Ne löytyvät kirjasta nimeltä ”Documents of the case in a court on the case of ex-members of the armed forces charged with preparing and usage of bacteriological weapon.” Se on paksu mustakantinen kirja, joka julkaistiin pian oikeudenkäyntien jälkeen. Kirjasta löytyy puolustuksen kuulustelupöytäkirjoja, syyttäjien lausuntoja sekä oikeuskäsittelyssä käytettyä todistusaineistoa.

Näitä asiakirjoja lukiessani tuli selväksi, että japanilaisilla oli vain yksi kiinnostuksen kohde: mahdollisuus biologisten aseiden käyttöön sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Lukemassani materiaalissa ei muihin asioihin juurikaan paneuduttu, mutta henkilökohtaisesti minua kiinnostivat muut kysymykset. Halusin saada selville jotain mikä on pidetty salassa pitkään. Ketä kiduttajat olivat ja mikä ajoi heitä toimimaan niin julmasti? Mihin he uskoivat? Mitä ajatuksia heidän päässään liikkui sillä hetkellä, kun he tekivät ihmiskokeita? Mikä voi saada älykkään ihmisen muuttumaan todelliseksi "kuoleman koneeksi"? Mikä saa sisällämme majailevan pimeyden ja pahuuden heräämään? Tietenkään mikään asiakirja ei voinut valaista näitä asioita. Silloin ymmärsin, että minun pitää käydä kaikki huolellisesti läpi alusta alkaen. Olin erityisen kiinnostunut yksikkö 731:ssä kokeita tehneistä henkilöistä. Halusin ymmärtää heidän ajatusmaailmaansa ja kyseisinä vuosina vallinnutta ilmapiiriä.

Aloitin opiskelemalla Neuvostoliiton ja Japanin välistä sotahistoriaa ja viimeisen 20-30 vuoden aikana maiden välillä kaukoidässä tapahtuneita selkkauksia. Asioiden poliittisilla ja sosiaalisilla näkökannoilla oli tärkeitä seurauksia myöhempiin tapahtumiin. Kiinnitin myös runsaasti huomiota shintolaisuuteen, koska uskon sillä olleen suurta merkitystä japanilaiseen ajattelutapaan tuolloin. Buddhalaisuutta ja shintolaisuutta ei voinut jättää huomioimatta yksikkö 731:stä kertovassa tarinassa. Alueella oli hyvässä kunnossa oleva Buddhalainen kirkko. Kaikenlaisella kosketuksella vereen tai kuolleeseen on erityisen negatiivinen ja saastuttava merkitys. Se on erityisen mielenkiintoinen piirre yksikön historiaa tarkasteltaessa.

Ymmärtääkseni asioita vielä paremmin luin myös kirjoja Japanin vaiheista toisen maailmansodan aikana, Tokion oikeudenkäynneistä ja monista muista tapauksista, joilla oli joko suora tai epäsuora vaikutus yksikkö 731:een. Kahlasin läpi bakteriologisia ja kemiallisia aseita käsittelevää kirjallisuutta sekä tutustuin neuvostoliittolaisten kokemuksiin natsisaksan kuolemanleireillä. Halusin tuntea aiheen mahdollisimman perinpohjaisesti ennen kuin aloitin elokuvani tekemisen. Luonnollisesti luin läpi kaiken mahdollisen yksikkö 731:een liittyvän materiaalin, joista suurin osa liittyi Khabarovskissa pidettyihin oikeudenkäynteihin.

Lopulta koko yksikkö 731:n historia johtaa Khabarovskiin, mutta lännessä vain harvat tietävät asiasta. Tunnetumpia faktoja on muun muassa Shiro Ishiin yhteistyö Yhdysvaltain hallituksen kanssa sodan loppumisen jälkeen. Ishii auttoi heitä kehittämään bakteriologisia aseita, joita Yhdysvallat käyttivät Korean sodassa ja luultavasti muuallakin.

Lopulta tapasin Anatoly Protasovin. Hän oli työskennellyt armeijan tulkkina KGB:lle ja MGB:lle ja saanut lääkärioppinsa Kharbinessa. Tein hänen kanssaan useita laajamittaisia haastatteluja elokuvaani varten. Haastattelujen kautta koetin selvittää kaiken mahdollisen, mitä ei oltu käsitelty virallisissa yksikkö 731:een liittyvissä tietolähteissä. Protasov oli toiminut tulkkina useissa japanilaisten sotavankien kuulusteluissa ja materiaali oli toiminut pohjana useille asiaa käsitteleville julkaisuille.

Sain siis Protasovin kautta ensikäden tietoja tapahtumista. Yksi hänen opiskelukavereistaan Kharbinen lääketieteellisessä yliopistossa oli päätynyt myöhemmin lääkäriksi yksikkö 731:een. Myös monet professoreista työskentelivät siellä epävirallisesti tehden ruumiinavauksia eläville ihmisille ja muita sen kaltaisia kokeita. Protasov tunsi myös henkilökohtaisesti Mantsurian viimeisen keisarin, Pu Yin, joka vangittiin Khabarovskissa. Bernardo Bertoluccin elokuva The Last Emperor (1987) kertoo Pu Yi:sta. Elokuva alkaa siitä, kun hänet siirretään Khabarovskista Kiinaan.

Olin erityisen kiinnostunut Protasovin omista muistoista ja hänen elämästään japanilaisten miehittämässä Mantsuriassa. Sekä tietysti hänen kaikesta mahdollisesta mitä hän muisti japanilaisista lääkäreistä ja bakterologeista yksikkö 731:ssä. Oli kiinnostunut yleisesti vähemmän merkityksellisinä pidetyistä asioista, kuten kuinka paljon tutkijoille maksettiin palkkaa, kuinka pitkiä päiviä he tekivät, miten he viettivät vapaa-aikaansa, mitä he lukivat ja mitä elokuvia he katselivat. Halusin tietää kaiken mikä auttaisi minua rakentamaan kokonaisuuden yksikkö 731:n infernaalisesta elämästä elokuvaksi. Jokainen yksityiskohta voisi olla lopulta hyvin tärkeä.

Kiinnitin huomiota siihen, että yllättävän monet yksikössä työskennelleet naiset tekivät itsemurhan evakuointien aikana. Pelättyään jäävänsä neuvostoliittolaisten sotilaiden vangiksi jotkut yksikkö 731:n sairaanhoitajista ja vaimoista lopettivat itse elämänsä. Oli joitain tapauksia, joissa japanilaiset olivat myötämielisiä venäläisiä naisvankeja kohtaan. Kuinka myötämielisiä ja millä tavalla, se tulee aina olemaan salaisuus. Kukaan ei varsinaisesti uskaltanut rikkoa sääntöjä ja kokeiden lopuksi vangit surmattiin joka tapauksessa.

Päätin tehdä näistä tosiasioista avainpiirteitä elokuvaani. En halunnut langettaa ääretöntä tuomiota ja päätin vähentää elokuvan fiktiivisyyden minimiin. En kuitenkaan antanut sen vaarantaa elokuvan taiteellista puolta. Tämän saavuttaakseni päätin, ettei elokuvan hahmojen välillä saisi olla minkäänlaista dialogia.
Miten Philosophy of a Knife otettiin vastaan Venäjällä ja ulkomailla? Kuulin, että sen kanssa oli jonkinlaisia vaikeuksia... ainakin Saksassa?
Kyllä, elokuvani kiellettiin. En osaa sanoa miksi. Yksi elokuvani saksalaisista jakelijoista sanoi elokuvan teeman olevan syy.
Philosophy of a Knife on hyvin realistisen näköinen ja tuntuinen elokuva. Mitä ratkaisuja teit saavuttaaksesi tarvittavan realismin tason?
Kuten aiemmin mainitsin, elokuva kuvattiin väreissä. Vasta leikkausvaiheessa ajattelin että se voisi näyttää paremmalta mustavalkoisena, koska tummat sävyt olivat elokuvan kannalta toimivampi visuaalinen ratkaisu. Mustavalkoisissa elokuvissa pimeys ja synkkyys korostuvat aina paremmin ja se on yksi ratkaisun hyödyistä. Lisäksi ihmisillä säilyneisiin muistoihin toisen maailmansodan ajoista liittyy usein mustavalkoiset värit. Muistaakseni aioin aluksi kuvata myös Visions of Sufferingin mustavalkoisena. Olin käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa Visions of Sufferingin värimaailman tekemiseen, joten epäröin ratkaisuni kanssa. En käyttänyt Philosophy of a Knifessa lainkaan värivaloja. Pyrin käyttämään kylmiä ja kovia valoja vanhojen elokuvien tyyliin.

Vähentääkseni fiktiivisyyden tasoa päätin tehdä tiettyjä rajoituksia. Useimmat elokuvantekijät eivät tee riittävästi rajoituksia historiallisissa ja elämänkerrallisissa elokuvissaan. Aina kun kuulet hahmon puhuvan historiallisessa elokuvassa - kuulet fiktiota. Käsikirjoittajien vastuulla on luoda uskottavia maailmoja historiallisille hahmoille. Itse en uskaltanut ottaa sitä vastuuta; teema oli aivan liian vakava koristeltavaksi runsaalla fiktiivisyydellä. Ainoa mitä päätin sallia oli sairaanhoitajan kertojaääni. Halusin välittää japanilaisten oman näkökulman yksikkö 731:stä ja samaan aikaan säilyttää näkökantojen kaksijakoisuuden. Katsoja saa päättää omasta puolestaan miten elokuvan näkee. Halusin tehdä elokuvan mahdollisimman ennakkoluulottomasti välttäen väärinkäsityksiä ja vääriä tuomioita.

Melkein jokainen elokuvassa nähty kohtaus on kuvaus oikeista ja totuudenmukaisista tapahtumista. Kuten mikään muukaan elokuva, myöskään Philosophy of a Knife ei tietenkään väitä olevansa täysin sataprosenttisesti tarkkaa todellisuuden kuvausta. Elokuvana se kuitenkin heijastaa täysin minun näkemystäni tapahtumista, joihin paneuduin hyvin tarkasti etukäteen.

En halunnut tehdä surrealistista elokuvaa tai kauhua, vaan draamaa. Yksikkö 731:n tarina on yksi koko ihmiskunnan dramaattisimmista ja traagisimmista kokemuksista. Toki muitakin löytyy, kuten esimerkiksi Stalinin leirit, jossa uhriluvut nousivat miljooniin.

Yksikkö 731:n kymmenvuotisen olemassaolon aikana surmattiin hirvittävä määrä ”Keisarin vihollisia”. Jotkut pitävät natsisaksan kuolemanleirienkin uhrilukuja fiktiona tai liioitteluna tänä päivänä. Luultavasti kuluu sata tai jopa kaksisataa vuotta ennen kuin yksikkö 731 ja Stalinin leirit unohdetaan ja ne muuttuvat pelkiksi myyteiksi ja tarinoiksi. Nyt minulla on kuitenkin vielä mahdollisuus kertoa katsojille tapahtumiin liittyvät tosiasiat. Sen sijaan, että olisin tehnyt tähän päivään sijoittuvan fiktiivisen tarinan käytin ajan mieluummin kertomalla julman historiallisen draaman dokumentaarisella otteella.

Elokuvassani on mukana täysin aitoa kuvamateriaalia oikeista ruumiista. Vakava teema tarvitsee rinnalleen vakavia ratkaisuja. Parhaatkaan maskeeraukset ja erikoisefektit eivät vertaudu aidossa kuolleessa ruumiissa näkyvään saastaan ja rappeutumiseen. Elokuvassa voit imitoida murhia tai kidutusta, mutta kuolemaa ei voi matkia. Kuolema sen kaikissa ominaisuuksissaan ei anna sijaa väärentämiselle. Näiden asioiden takia tein päätöksen käyttää elokuvani joissakin kohtauksissa aitoja ruumiita ja kuvata aitoa kuolemaa. Tällä tavalla näytin, että en halua huijata katsojaa enkä tehdä temppuja. Halusin katsojien ymmärtävän elokuvan vakavuuden ja antaa mahdollisuuden kokea henkilökohtaisesti kaiken sen synkkyyden, jota mikään dialogi tai tekoveri ei voisi reflektoida.

Kuvasin erään kohtauksen ruumishuoneella (lyhyempi versio kohtauksesta on irrotettu myös erilleen lyhytelokuvaksi A Glimpse of Hell, 2007), joka oli täynnä kodittomien ja tuntemattomien ihmisten ruumiita. Heillä ei ollut lainkaan tiedossa olevia sukulaisia tai lähiomaisia ja laki velvoitti, että ruumiita pitää säilyttää noin kuuden kuukauden ajan hautaamatta. Sen jälkeen heidät haudattiin hallituksen maksamiin nimettömiin hautoihin. Ruumiit oli jätetty huoneeseen aivan kuin tehtiin natsisaksan leireillä tai yksikkö 731:stä näkemissäni valokuvissa. Ruumiit oli pinottu toistensa päälle moniin kerroksiin kuin polttopuut. Ilma huoneessa oli viileää, mutta ei riittävän kylmää. Sen tähden siellä oli runsaasti kärpäsiä. Saastaiset otukset pyrkivät ruumiiden sisään nenästä ja korvista näyn ollessa melkoisen iljettävä. Lattia oli mustaksi hyytyneen veren peitossa ja jossakin näkyi sisäelimiä.

Kaiken kaikkiaan pienessä huoneessa oli vaihtelevassa mätänemistilassa olevien 40-50 miehen ja naisen ruumiit ja haju oli sen mukainen, todella oksettava. Huoneessa ei luonnollisesti ollut ilmastointia ja tuntui kuin se olisi ollut jonkinlainen terraario täynnä ruumiita. Oikea helvetin huone. Haju jäi mieleeni useiksi vuosiksi ja vainosi minua useiden kuukausien ajan. En usko ikinä unohtavani sitä löyhkää. Se oli kohtauksen kuvaamisen kannalta kaikista vaikein asia. Käytin elokuvassani myös oikeita ihmisen pääkalloja, luita, sisäelimiä sekä sikiöitä. Tein sen nostaakseni realismin tasoa elokuvassa.

Näin paljon vaivaa saadakseni Philosophy of a Knifesta painajaisten ruumiillistuman. Käsittelin asiaa sen ansaitsemalla vakavuudella ja uskon ettei näitä asioita voi käsitellä kovin nopeasti tai kevyesti. Sen takia elokuva kestää neljä tuntia.

Philosophy of a Knifea jaetaan laittomasti internetissä kaiken aikaa, mutta sitä ei ikinä tulla julkaisemaan Venäjällä dvd:llä. Elokuvillani on kyllä venäläisfaneja, mutta he kaipaavat enemmän tavallisempaa elokuvaa ja viihdyttävää mässäilyä. Monien mielestä elokuva on liian tylsä. He eivät halua ajatella vaan vaativat lisää väkivaltaa.
Sinulla on ollut jotain ongelmia yhdysvaltalaisten levittäjien kanssa, erityisesti Unearthed Filmsin? Voisitko kertoa tästä hiukan enemmän.
Unearthed Filmillä työskentelee vain kaksi ihmistä. Stephen Biro on vastuussa dvd-levityksestä Yhdysvalloissa ja Paul White solmii kansainvälisiä sopimuksia ja myy elokuvien oikeuksia. He ovat rikollisia! Tein heidän kanssaan sopimuksen elokuvieni levittämisestä Yhdysvalloissa enkä silloin voinut kuvitellakaan, että he aikovat huijata minua. He ovat myyneet elokuviani enkä minä ole saanut siitä senttiäkään! Biro vakuutti minulle, että hänen yhteistyökumppaninsa olivat huijanneet häntä eivätkä olleet maksaneet. Olin herkkäuskoinen ja menin lankaan.

Kuuntelin heidän paskapuheitaan vuodesta 2004 lähtien kunnes tajusin, että he olivat myyneet elokuvani oikeuksia eteenpäin ympäri maailmaa. Meidän sopimuksemme mukaan oikeudet olivat siis vain ja ainoastaan Yhdysvaltain markkinoille. Kirjoitin Birolle ja Whitelle ja he vastasivat loukkausten tulvalla. Sen jälkeen he päättivät jättää minut täysin huomiotta eivätkä vastanneet enää (olen harmillisen kaukana heistä), mutta jatkoivat elokuvieni oikeuksien myymistä maailmalle.

Olin todella naiivi suostuessani kreditoimaan Stephen Biron Philosophy of a Knifen tuottajaksi ja nimeämään Unearthed Filmsin levittäjäksi. He sanoivat, että heidät tunnetaan niin hyvin kauhuelokuvapiireissä Yhdysvalloissa, että elokuva myy paremmin. Nielin oman osani.

Todellisuudessa kumpikaan heistä ei tuonut elokuvan tekoon kuin vaivaisen 1000 dollaria eivätkä he edes tienneet mistä siinä on kyse ennen kuin he näkivät ensimmäisen raakaversion. Todellisuudessa elokuva syntyi todella pienellä budjetilla. Heitin hukkaan neljä raskasta vuotta noiden floridalaisten kusipäiden ansiosta. En ole ainoa ohjaaja, jota he ovat huijanneet.

Unearthed Filmsistä on tullut huijareiden ja laitonta materiaalia myyvien rikollisten ryhmittymä. He myyvät elokuvien oikeuksia Japaniin ja Eurooppaan maksamatta ohjaajille korvauksia ja edes ilmoittamatta heille mitään.

ÄLÄ IKINÄ OSTA MITÄÄN UNEARTHED FILMSILTÄ! Muutoin autat heitä levittämään varastettua materiaalia.

Haastattelu jatkuu seuraavalla sivulla.

Sivu:

1 2 3