Caroline Munro
Elämän ja kuoleman kuvia - avaruus kauhun tilana
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8


Alien - syntymä

Ennen Alienia tieteiskauhu oli jo kokeillut siipiään (mm. The Thing from Another World, 1951; Terrore nello spazio, 1965). Todellinen lähtölaukaus nähtiin silti vasta kesällä 1978, kun box office -huuman innoittama Fox uskalsi sijoittaa varoja perinteiseen, mutta nerokkaasti kirjoitettuun b-elokuvien konventioita toistavaan tarinaan. Ohjaajan pallille istui aikamme kenties kaksi merkittävintä tieteiselokuvaa ohjannut britti, kaikki nuoruuden into ja vielä näyttämätön potentiaali käsissään. Avaruusfiktion kylmä realismi, viimeisenä sinettinä Jerry Goldsmithin kolea sävelmaailma, avaisi vihdoin silmämme näkemään todellisuuden.

Ihminen, ja tässä tapauksessa Nostromon miehistö, on universumissa täysin hukassa; ominaisuus, jota 50-60 -lukujen intomielinen tieteiselokuva ei ollut kyennyt ilmentämään. Hän ei ole yksin ilman kaltaisiaan, vaan yksin syvällä sielussaan, jonne avaruuden ääretön ääriviiva avaa vertauskuvan. Douglas Trumbullin Silent Running (1972) oli jo esittänyt ajatuksen ihmisyyden hitaasta kuihtumisesta hänen olemassaoloaan uhkaavien katastrofien seurauksena. Samana vuonna valmistunut Andrei Tarkovskin Solaris puolestaan vihjasi kadotuksen sisältyvän ihmismielen tapaan käsitellä havaintoja.

Tarvittiin kuitenkin seitsenhenkinen miehistö ja "kahdeksas matkustaja" ennen kuin alitajuntaamme hukutettu pelko olemassaolomme unohtumisesta sai konkreettisen lihallisen inkarnaationsa. Elokuvassa nähtävä henkiinjäämiskamppailu kääntyy taisteluksi elämän oikeutuksesta kahden eri elämänmuodon välillä niiden molempien ollessa yhtä ainutlaatuisia. Täydellisessä darwinismissa jumal-ajatuksestaan kärsivä ihminen huomaamattaan taantuu takaisin olioksi, jonka olemassaoloon ei liity mitään itsestään selvää.

Mitä pidemmälle kuljimme avaruuteen sitä epätodellisemmiksi kävivät toiveemme. Lopulta kaukana kotoa kohtasimme biologisen organismin, joka palautti meidät ajatuksiemme suhteen kivikaudelle.

Alienin (1979) ohjannut Ridley Scott on kertonut onnen olleen mukana elokuvan syntymässä. Väheksyä ei voi kuitenkaan ohjaajan työlleen antamaa visuaalisuudessaan huikeaa ilmettä. Kuolinkamppailusta tuli intiimi tummasävyisessä aluksessa, jossa jokainen hahmoista saa oman uskottavan persoonansa rooleihin taidokkaasti valittujen näyttelijöiden kautta.

Kauhu, joka oli alkanut syntymästä, tai oikeammin kuolemasta, Nostromon miehistön jäsenten seistessä valtavan fossiilin edessä, muuntuu lopun pitkässä kujanjuoksussa suljetuksi tilaksi, valojen ja varjojen entisestään kaventaessa näkökenttää. Alun kliininen herääminen, jota ihmisen luoma mekaniikka hallitsee, on vaihtunut täydeksi biologiseksi kaaokseksi. Yhdessä hetkessä Star Trekin luotsaamasta fantasiasta on tullut utopiaa, jolla ei ole enää sijaa avaruuden kylmällä näyttämöllä. Ihmisen elämänpalo oli kuihtuva koleiden seinien takana.

Valtavien ponnistelujen jälkeen heräsimmekin nyt fantasian sijaan hyytävän hiljaisuuden keskellä, jossa kukaan ei kuule huutoamme. Silent Runningin luonto oli jo tuhoutunut ja Demon Seedin kaltainen keinoäly hallitsi ihmisen psykologiaa. Tieteisfiktio oli Alienin jälkeen pessyt kasvonsa puhtaaksi meikeistä ja kimalteista. Seisoimme nyt uudenlaisen todellisuuden edessä. Tuolla jossain, avaruudessa, jokin uhkasi olemassaoloamme. Samaan aikaan olimme tyhjentäneet ja tuhonneet entisen maailmamme.

Taistelu

Joskus aikoinaan ennen kuin preeria piikkilangoitettiin, ihminen ratsasti hevosella edessään mittaamattomat maisemat. Alkoi luonnon rajaaminen. Kamppailu avaruudesta lähti liikkeelle toisenlaisesta näkökulmasta; keskellä kylmää sulkeuduimme ahtaiden terässeinien sisäpuolelle koneiden armoille. Jokainen tieteellinen innovaatio oli aina pyörän keksimisestä alkaen kyseenalaistanut jotakin meille ominaista, viimeisenä älyn. Viimein yksittäisen ihmisen rooliksi jäi ylläpitää keskellä tyhjyyttä hänen elämänsä mahdollistavaa teknologiaa.

Alienin kehystarina laajensi 2001: A Space Odysseyn (1968) ja Demon Seedin maailmankuvaa. Leikkisästi Nostromoa hallitsevaa supertietokonetta kutsutaan äidiksi, miehistönjäsenten ollessa hänen lapsiaan. Demon Seedin "uusi ihminen" puolestaan saa elokuvassa replikan muodon, kyseenalaistaen ihmisyyden käsitteen. Invasion of the Body Snatchersin tavoin vieraannumme ympäristön lisäksi myös toisistamme, sillä todellisuuden ja epätoden raja häviää mielessämme kuin veteen piirretty viiva.

Sigourney Weaverin näyttelemän Ripleyn taistelu kääntyy vieraan elämänmuodon lisäksi vallitsevaa ympäristöä vastaan jokaisen tieteellisen innovaation pettäessä hänet. Palvelemansa yhteisön edessä hän on kuin kuka tahansa muu, tarpeeton ja uhrattavissa, ja jäljelle jää vain selviytymisvaisto, tuo psyykeen kivijalka, joka aikoinaan nosti ihmisen luonnon valtiaaksi.

Alienin klassikkomainoslauseessa tiivistyi ajatus avaruudesta äärimmäisenä yksinäisyyden tilana. Tuhansia vuosia evoluutiota oli tuonut meidät tyhjyyden keskelle. Avaruusaluksien ahtaista käytävistä oli tullut kotejamme, joiden seinien takana odotti merkityksetön kuolema.

Kubrickin megalomaaninen 2001: A Space Odyssey eittämättä inspiroi joitakin Alienin alateemoista, mutta vasta vuonna 1979 avaruudesta tuli se kylmä näyttämö, joka uudisti tieteiselokuvan miljöön. 60-luvulla nähty paatos vaihtui tuolloin oveksi ihmisen sisimpään: keitä me todella olimme ja mistä olimme tulleet? Yhdessä hetkessä Kubrickin ilmentämä henkinen kehitys oli palannut aivan alkuun, ensimmäisen työvälineen keksimiseen.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8