Caroline Munro
Elämän ja kuoleman kuvia - avaruus kauhun tilana
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8


Alien - syntymä

Ennen Alienia tieteiskauhu oli jo kokeillut siipiään eri elokuvissa (mm. The Thing from Another World, 1951; Terrore nello spazio, 1965). Todellinen lähtölaukaus nähtiin silti vasta kesällä 1978, kun tuolloin käynnissä olleen box office -huuman innoittama Fox uskalsi sijoittaa varoja perinteiseen, mutta nerokkaasti kirjoitettuun b-elokuvien konventioita toistavaan tarinaan. Ohjaajan pallille valikoitui aikamme kenties kaksi merkittävintä tieteiselokuvaa ohjannut britti, kaikki nuoruuden into ja vielä näyttämätön potentiaali käsissään. Avaruusfiktion kylmä realismi, viimeisenä sinettinä Jerry Goldsmithin kolea sävelmaailma, avasi vihdoin silmämme näkemään todellisuuden.

Ihminen, ja tässä tapauksessa Nostromon miehistö, on universumissa täysin hukassa; ominaisuus, jota 50-60 -lukujen intomielinen tieteiselokuva ei ollut kyennyt ilmentämään. Hän ei ole yksin ilman toista ihmistä, vaan yksin syvällä sielussaan, jonne avaruuden ääretön ääriviiva avaa vertauskuvan. Douglas Trumbullin Silent Running (1972) oli jo esittänyt ajatuksen ihmisyyden hitaasta kuihtumisesta hänen olemassaoloaan uhkaavien katastrofien seurauksena. Samana vuonna valmistunut Andrei Tarkovskin Solaris puolestaan vihjasi kadotuksen sisältyvän ihmismielen tapaan käsitellä havaintoja.

Tarvittiin kuitenkin seitsenhenkinen miehistö ja "kahdeksas matkustaja" ennen kuin alitajuntaamme hukutettu pelko olemassaolomme unohtumisesta sai konkreettisen lihallisen inkarnaationsa. Elokuvassa nähtävä henkiinjäämiskamppailu kääntyy taisteluksi elämän oikeutuksesta kahden eri elämänmuodon välillä niiden molempien ollessa yhtä ainutlaatuisia. Täydellisessä darwinismissa jumal-ajatuksestaan kärsivä ihminen huomaamattaan taantuu takaisin olioksi, jonka olemassaoloon ei liity mitään itsestään selvää.

Mitä pidemmälle kuljimme avaruuteen sitä epätodellisemmiksi kävivät toiveemme. Lopulta kaukana kotoa kohtasimme biologisen organismin, joka palautti meidät ajatuksiemme suhteen kivikaudelle.

Alienin (1979) ohjannut Ridley Scott on kertonut onnen olleen mukana elokuvan syntymässä. Väheksyä ei voi kuitenkaan ohjaajan työlleen antamaa visuaalisuudessaan huikeaa ilmettä. Kuolinkamppailusta tuli intiimi tummasävyisessä aluksessa, jossa jokainen hahmoista saa oman uskottavan persoonansa rooleihin taidokkaasti valittujen näyttelijöiden kautta.

Kauhu, joka oli alkanut syntymästä, tai oikeammin kuolemasta, Nostromon miehistön jäsenten seistessä valtavan fossiilin edessä, muuntuu lopun pitkässä kujanjuoksussa suljetuksi tilaksi, valojen ja varjojen entisestään kaventaessa näkökenttää. Alun kliininen herääminen, jota ihmisen luoma mekaniikka hallitsee, on vaihtuu tällöin täydeksi biologiseksi kaaokseksi. Yhdessä hetkessä Star Trekin luotsaamasta fantasiasta on tullutkin utopiaa, jolla ei ole enää sijaa avaruuden kylmällä näyttämöllä. Uuden löytämiseen liittyvän ilon sijaan ihmisen elämänpalo kuihtuu koleiden seinien takana hänen löytäessään jotakin liian vaarallista.

Valtavien ponnistelujen jälkeen heräsimmekin nyt avaruudessa Nostromon miehistön tavoin fantasian sijaan hyytävän hiljaisuuden keskeltä, jossa kukaan ei kuule huutoamme. Silent Runningissa luonto oli jo tuhoutunut ja Demon Seedissa keinoäly hallitsi ihmisen psykologiaa. Nämä yhdistyivät nyt tavalla, jolla tieteisfiktio pestiin puhtaaksi meikeistä sekä kimalteista. Seisoimme nyt uudenlaisen todellisuuden edessä. Tuolla jossain, avaruudessa, jokin uhkasi olemassaoloamme. Samaan aikaan olimme tyhjentäneet ja tuhonneet entisen maailmamme. Paluuta ei ollut.

Taistelu

Joskus aikoinaan ennen kuin preeria piikkilangoitettiin, ihminen ratsasti hevosella edessään mittaamattomat maisemat. Alkoi luonnon rajaaminen. Kamppailu avaruudesta lähti liikkeelle toisenlaisesta näkökulmasta; keskellä kylmää sulkeuduimme ahtaiden terässeinien sisäpuolelle koneiden armoille. Jokainen tieteellinen innovaatio oli aina pyörän keksimisestä alkaen kyseenalaistanut jotakin meille ominaista, viimeisenä älyn. Viimein yksittäisen ihmisen rooliksi jäi ylläpitää keskellä tyhjyyttä hänen elämänsä mahdollistavaa teknologiaa.

Alienin kehystarina laajensi 2001: A Space Odysseyn (1968) ja Demon Seedin maailmankuvaa. Leikkisästi Nostromoa hallitsevaa supertietokonetta kutsutaan äidiksi, miehistönjäsenten ollessa hänen lapsiaan. Demon Seedin "uusi ihminen" puolestaan saa elokuvassa replikan muodon, kyseenalaistaen ihmisyyden käsitteen. Invasion of the Body Snatchersin tavoin vieraannumme ympäristön lisäksi myös toisistamme, sillä todellisuuden ja epätoden raja häviää mielessämme kuin veteen piirretty viiva emmekä tiedä ketkä ovat aitoja ja ketkä eivät.

Sigourney Weaverin näyttelemän Ripleyn taistelu kääntyy vieraan elämänmuodon lisäksi vallitsevaa ympäristöä vastaan jokaisen tieteellisen innovaation pettäessä hänet. Palvelemansa yhteisön edessä hän on kuin kuka tahansa muu, tarpeeton ja uhrattavissa, ja jäljelle jää vain selviytymisvaisto, tuo psyykeen kivijalka, joka aikoinaan nosti ihmisen luonnon valtiaaksi.

Alienin klassikkomainoslauseessa tiivistyi ajatus avaruudesta äärimmäisenä yksinäisyyden tilana. Tuhansia vuosia evoluutiota on tuonut meidät tyhjyyden keskelle. Avaruusaluksien ahtaista käytävistä tuli kotejamme, joiden seinien takana odotti merkityksetön kuolema.

Kubrickin megalomaaninen 2001: A Space Odyssey eittämättä inspiroi joitakin Alienin alateemoista, mutta vasta vuonna 1979 avaruudesta tuli se kylmä näyttämö, joka uudisti tieteiselokuvan miljöön. 60-luvulla nähty paatos vaihtui tuolloin ikkunaksi ihmisen sisimpään: keitä me todella olimme ja mistä olimme tulleet? Yhdessä hetkessä Kubrickin ilmentämä henkinen kehitys palasi aivan alkuun, ensimmäisen työvälineen keksimiseen ja selviytymiseen.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8