Caroline Munro
Elämän ja kuoleman kuvia - avaruus kauhun tilana
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8


The Thing (1982)
- klaustrofobia

Alienin jälkeen elämälle vihamielinen avaruus vaihtui jäätäväksi kuolemankehdoksi maan syrjäisimmässä kolkassa, John Carpenterin sittemmin klassikoksi kohonneessa tieteiskauhuelokuvassa, The Thing. John W. Campbell nuoremman pienoisromaanin Who Goes There? hengessä jään päällä lepäävän tutkimuskeskuksen kohtalon hetki koettaa, kun sen miehistön jäsenet joutuvat kontaktiin vieraan elämänmuodon kanssa. Carpenterin visio hyödyntää paitsi alkuperäistekstin ideoita myös Alienin klaustrofobiaa ja vieraantumisteemaa.

Myös tällä kertaa tutkimuskeskuksen miehistö joutuu kehittelemään työvälineet heitä uhkaavan muukalaisen kukistamiseksi. Vastassa ei ole kuitenkaan enää selkeä fyysinen elämänmuoto, vaan ihmisen dna:ta niin kuin alitajuntaa muovaava metafyysinen painajainen. Keskuksen jäsenten välinen epäluulo kasvaa toisiaan kohtaan oudon eliön vallatessa heidän kehonsa. Alun näennäisen avoin maailma kutistuu elokuvan edetessä vain muutamaan huoneeseen samalla, kun ympäristö ulkopuolella muuttuu yhä vain vihamielisemmäksi.

Tehokkaisiin shokkeihin nojaavasta The Thingistä tuli aikansa työnäyte käsin tehtyjen efektien kultakaudelta. Veri pisaroi aidosti ja ihmiskehot repeytyvät syvältä alitajunnasta kumpuaviksi brutaaleiksi taidonnäytteiksi. Olio itsessään on kuin aikamatka ihmismieleen kätkettyihin biologisiin traumoihin kaiken ollessa samaa solumassaa, josta pelkkä sattuma on muovannut eläimiä, hyönteisiä ja ihmisiä. Ahtaissa huoneissa tutkijat kohtaavat oman elämänsä kosmisen sattumanvaraisuuden.

Pelko

Missään fobiassa keskeistä ei ole itse paniikkikohtaus, vaan sen pelko. Elokuva tuon tuosta hyödyntää yksinkertaista kaavaa ensin vihjaamalla mitä edessä odottaa, sen jälkeen askel askeleelta kuljettamalla katsojan pelon luo. Yksi Alienin salaisuuksia on kuinka kärsivällisesti vieraan elämänmuodon kehitys kätketään juonenkulun syövereihin. Monet Alienin jälkeläiselokuvista hukkasivat idean tuomalla katsojien eteen valmiin hirviön, sen sijaan, että olisivat rauhallisesti kasvattaneet mielikuvaa vaihtoehtoisesta maailmasta.

Alienissa ja The Thingissä keskeisenä elementtinä toimivat kamppailun ahtaat raamit. Pelon luomiselle tehokkaimpia ovat uhrin näkökenttää rajaavat otokset. Kun katsojilta viedään kontrolli aikaan ja tilaan, syntyy ambivalentti tunne, jossa jonkin ulkopuolisen läsnäolo alkaa hallita päähenkilön ajatuksia. Olkoonkin, että The Thingin pelon luominen on huomattavasti Alienia suoraviivaisempaa, syntyy myös siinä kauhu pitkälti tilan riisumisen keinoin. Täysin suljetussa tilassa jää ainoaksi mahdollisuudeksi odottaa viimeistä kohtaamista.

Itse asiassa The Thingin metamorfoosimainen olento rajaa jo itsessään tehokkaasti tilaa. Vertaukseksi käy vuonna 1989 valmistuneen DeepStar Sixin (ylempi kuva) kömpelösti yhteen paikkaan sidottu hirviö, joka ei millään riitä generoimaan kauhua. Antartiksella jokaisesta tutkimuskeskuksen jäsenestä ja lemmikistä tulee potentiaalinen uhka.

The Thingin kauhu on luonamme aina ensimmäisestä muodonmuutoksesta alkaen, jopa jo hieman ennen sitä, mihin Carpenter vihjaa koirien kautta. Huolimatta elokuvan huomattavan fyysisestä esillepanosta, kasvaa jännitys siitä, mikä jää katseemme ulkopuolelle.

Paradoksaalisesti, huolimatta lopun hieman väkinäisestä kliimaksista, emme lopulta koskaan saa tietää uhan todellista muotoa. The Thing toteuttaakin täydellisesti klassisen, jokaisen kauhuelokuvan tärkeimmän ohjeen: "älä näytä hirviötä."

Blade Runner - kadotus

Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982), joka ilmestyi samana päivänä The Thingin kanssa, tiivistyi sekä Carpenterin visiossa että Alienissa piilevä filosofinen taustapohdinta ihmistä vaivaavasta tyhjyyden tunteesta, joka on luonteeltaan paranoiamainen. Mainituista elokuvista puuttuva jumalkuva on johtanut vaihtoehtoiseen, vainoharhaiseen todellisuuteen, jossa kuka tahansa päähenkilöä myöten voi olla toisen ihmisen luomus.

Rachaelille merkityksen antavat muistot, Deckardille tehtävä. Elokuvan johtavana teemana hengittää kummankin epäily - mikään ei ole todellista.

Ilman jumalaa tieteiselokuvasta tuli pessimistinen, kauttaaltaan filosofinen katse ajan tuhoavaan luonteeseen sekä älyn keinotekoisuuteen. Kuinka yhdessä hetkessä kaikki unelmamme saattaisivat kadota, emmekä koskaan saisi tietää elämämme tarkoitusta. Edes muistot eivät olisi omiamme ja elinaikamme rajattu vain muutamiin hetkiin. Sama epävarmuuden ilmapiiri elää laajemminkin aikakauden synkemmän tieteiselokuvan uumenissa.

Tieteiselokuvien maailma oli filosofisesti tyhjä ja sitä hallitsi tunne lopullisuudesta aiempien vuosien toiveikkuuden sijaan. Blade Runnerissa Rutger Hauerin näyttelemä Roy tiivistää jotakin oleellista inhimillisyydestä: "I've seen things you people wouldn't believe... All those moments will be lost in time, like tears in rain. Time to die." Samoin The Thingissä ja Alienissa ihminen kokemuksineen katoaa lopulta unohdukseen.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8