Caroline Munro
Subliminaalinen elokuvakerronta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Vaikka "näkymättömät kuvat" olisivatkin olleet mainonnassa pannassa, ei se elokuvantekijöitä estänyt käyttämästä hyväkseen tekniikkaa. 1950-luvulta asti kenties vain alitajuisesti havaittavia yhden tai kahden ruudun mittaisia leikkauksia alettiin hyödyntämään mainosten sijaan täyspitkien fiktio-elokuvien kerronnassa. Dramaattisin tapaus sattui tuolla kyseisellä vuosikymmenellä, aiheen ollessa vielä tuoreena ihmisten tietoisuudessa, Psycho-Raman lanseerauksen myötä.



Psycho-Rama oli William Castlen leffojen erikoisuuksia muistuttava mainoskikka, missä oletuksena oli että elokuvan dramaattisuutta voidaan tehostaa subliminaalien kautta. Psycho-Rama -tekniikan tiedottamisessa pyrittiin alleviivaamaan prosessin pseudo-tieteellistä monimutkaisuutta ja sitä, kuinka tekniikka ei vahingoita katsojan aivoja millään lailla, vaan pelkästään "lisää viihdearvoa". Ettei tekniikka olisi kuitenkaan tuntunut liian turvalliselta, vastapainoksi muistettiin mainita kuinka Psycho-Raman subliminaalit "puukottavat alitajuista mieltäsi"...!


Psycho-Raman debyytti-leffa oli Terror in the Haunted House (aka My World Dies Screaming, 1958). Sheila (Cathy O'Donnell) on neuroottinen nainen, kenen menneisyys on hämärän peitossa - ainut johtolanka on toistuva uni, jossa hän kulkee tuntemattoman talon läpi, päätyen ullakolle, missä jotain sanoinkuvaamattoman kauheata odottaa häntä. Sheila on juuri mennyt naimisiin uuden rakkaansa (Gerald Mohr) kanssa, ja he ovat matkalla uuteen kotiinsa. Heidän autonsa hajoaa odottamatta tiellä, pakottaen rakastavaiset viettämään yön läheisessä talossa - joka on tietysti identtinen Sheilan unesta tutun paikan kanssa.

Tarina on keskinkertaisen "Alfred Hitchcock esittää" -episodin tasoa; tämä vain kestää tuplasti mitä sellainen. Taloon saavuttuaan aviomies alkaa käyttäytyä pahaenteisesti, ja kaikenlaista bisarria tapahtuu, muttei kuitenkaan mitään niin kummallista että katsojan kiinnostus pysyisi yllä - lopputulos muistuttaa saman vuoden B-filkkaa The Screaming Skull, mutta ilman kirkuvaa pääkalloa menoa piristämässä. Lopulta paljastuu ettei aviomies olekaan motiiveissaan paha, vaan omaa tietoa Sheilan traumaattisesta menneisyydestä, ja on toivonut taloon palaamisen tuovan vaimonsa muistot takaisin.



Huonot uutiset: lähes kaikki käytetyt alitajuiset leikkaukset ovat hassun piirrosmaisia visioita demoneista ja muista örkeistä, joiden kauhuaste on nollaa lähellä - tällainen olisi saattanut sopia komediaan; nyt se syö pahasti tehoja leffan jännitykseltä. Idea piilotettuihin alitajuisiin kuviin perustuvasta kauhuelokuvasta on ollut lähes nerokas, erityisesti ennen videokasettien ja pause-näppäimen aikakautta. On kuin elokuvantekijät olisivat pelänneet oman konseptinsa mahdollista potentiaalia, ja näin pelanneet varman päälle, päättämällä lyödä koko jutun läskiksi. Subliminaaleja käytetään myös aivan liian niukasti! Niitä on runsaasti alussa sekä joitain kertoja lopussa, mutta loistavat poissaolollaan koko muun elokuvan ajan - tai sitten ne olivat niin loistavasti toteutettuja, etten niitä huomannut kuin alitajuisesti.


Toinen ja viimeinen Psycho-Rama -tekniikkaa virallisesti hyödyntänyt filkka oli rikosfilmi A Date with Death (1959). Juonessa kulkuri (jälleen Mohr) löytää kuolleen miehen, ja omaksuu hänen identiteettinsä, saapuen pikkukaupunkiin jossa kulkuri saatetaan tervetulleeksi tähtipoliisina, jonka on tarkoitus hävittää paikka järjestäytyneestä rikollisuudesta. Tästä maltillisen lupaavasta alusta ei saada mitään aikaan, ja tarina harhailee unissakävelijän kaltaisesti sinne tänne, päättyen tyhjänpäiväiseen ammuskeluun.

Näkemästäni Yhdysvaltalaisesta paikallistelevisiosta tulleesta versiosta joku oli vielä mennyt siivoamaan kaikki subliminaalit pois, eliminoiden sen viimeisenkin syyn, miksi katsoja silmämunansa tälle raihnaiselle rainalle haluaisi altistaa. Alun perin mukana oli - ainakin trailerin mukaan - välähdyksiä pääkalloista, sekä tekstejä jossa luki "Blood", sekä "Kill". Subliminaalien käyttö saattoi tällä kertaa olla hienostuneempaa kuin piirrosmaisia visioita monstereista, mutta A Date with Death on tarinallisesti niin yhdentekevä, ja dramaturgisesti tyhjä, että kovin parempaa siitä ei saa, vaikka sen tunkisi vaikka täyteen alitajuisia välähdyksiä.


1950-luvun, tuon näkymättömien kolamainosten ja Psycho-Raman vuosikymmenen tultua päätökseensä, itse Alfred Hitchcock kokeili kynsiään subliminaalien hyödyntämisessä. Kyseessä oli tietenkin hänen tunnetuin filminsä Psyko (Psycho, 1960). Loppukohtauksessa näemme joviaalin näköisen Norman Batesin, joka nostaa katsettaan suoraan kameraa kohti ja hymyilee - hänen kasvojensa päällä voi silloin havaita pääkallon muodon. Siirtymä mitä Hitchcock käytti piilotetun kuvan välineenä oli ainutlaatuisesti ristikuva, leikkauksen sijaan. Tämä tekee piilotetun kallon hyvin vaikeasti havaittavaksi, vaikka se onkin kuvassa useamman ruudun verran. Tämä ristikuva tarjoaa hetkeksi meille jonkinlaisen röntgenkuvan Normanista, raottaen sitä vääristynyttä mieltä mikä hänen lempeiden kasvojensa takana oleilee. Kuten useimmat kuvakulmat ja muut taiteelliset ratkaisut, myös lopun subliminaali tekee paluun Gus Van Santin kiehtovan aivovammaisessa uusintaversiossa vuodelta 1998. Alkuperäisen pääkallo-kuva tekee ansaitun cameo-esiintymisen Grant Morrisonin kirjoittamassa ja Dave McKeanin upeasti kuvittamassa Batman-tarinassa Arkham Asylum - mielenvikaisuutta luotaava tarina, jos mikä.

Sarjakuvista puheen ollen - vuonna 1992 Psykosta ilmestyi sovitus kyseiseen mediaan, varustettuna Felipe Echevarrian loisteliaan maalauksellisella visuaalisella ulkonäöllä. Loppukohtauksen sarjisversiossa ei edes yritetä luoda mitään subliminaalia efektiä, vaan Normanin kasvojen pääkallomaisuus ilmaistaan tyylikkäällä, mutta huomiota herättävällä päällekkäiskuvalla. Tähän joku voisi antaa oikeutukseksi sen, että visuaalista informaatiota ei ole mahdollista samalla tavalla piilottaa pysähtyneisiin kuviin kuin elokuviin skarvien kautta. Tämä ei suinkaan ole totuus.

Sivu:

1 2 3 4 5